Vuoden kaunein elokuva

Joskus näkee elokuvia, jotka puhuttelevat niin syvältä, että niiden päättyessä on tyhjä ja turta olo. Viimeisen vuoden aikana olen nähnyt useammankin sellaisen elokuvan. Xavier Dolanin Mommyn jälkeen purskahdimme ystävien kanssa kadulla itkuun. Eräillä ihanilla treffeillä Idan nähtyämme emme puhuneet tuntiin mitään, koska sanat tuntuivat olevan liikaa. Ei tarvinnut, joskus tärkeimpiin hetkiin ei tarvita puhetta.

Sellaiset elokuvat ovat harvassa. Ei kaikkien elokuvien tarvitse iskeä takavasemmalta niin, että tuntuu kuin koko elämä olisi juuri vähän muljahtanut sijoiltaan. Ne voivat viihdyttää, opettaa, ärsyttää, inspiroida. Paras elokuva on kuitenkin kuin täydellinen kirja: silloin tuntuu, ettei elämä olisi ilman sitä jatkunut ihan samanlaisena. Tekisi mieli sännätä maalaamaan, valokuvaamaan tai kirjoittamaan runoja.

Sellaisen vaikutuksen minuun teki myös Carol, tarina kahden naisen rakkaudesta 1950-luvun New Yorkissa. Elokuva oli paitsi hyvin käsikirjoitettu, näytelty ja ohjattu, myös käsittämättömän kaunis: vähän niin kuin Ida, jossa jokainen kuva olisi voinut olla taideteos itsessään. Ylipitkien elokuvien aikana on myös ilahduttavaa nähdä sellaisia, joissa ei ole mitään turhaa. Puhetta elokuvassa oli loppujen lopuksi vähän: yksityiskohdat, eleet ja katseet kertoivat paljon enemmän, eikä kaikkea ole aina tarpeen alleviivata. Täydellinen Cate Blanchett tekee joka kerta vain parempia roolisuorituksia. Se katse! 

Ei minulla ja 1950-luvun Amerikassa eläneellä, naiseen rakastuneella kotirouvalla ole oikeastaan mitään yhteistä (eikä minulla valitettavasti myöskään ole yhteneväisyyksiä Cate Blanchettin kanssa), mutta jostain syystä elokuvaa katsoessani koin samaistumisen tunteita. Juuri tuolta minustakin joskus tuntuu. On myös ihanaa nähdä valkokankaalla elokuvia, joissa miehet ovat kerrankin vain sivuosassa. Olin aistivinani jopa ivaa.

Menkää ja katsokaa. Luulen, etten ihan heti tule näkemään toista yhtä hyvää elokuvaa tänä vuonna.