Siinä se on – minun kotini.

Niin kaunis (ja kallis) että tekee melkein kipeää, sillä suupieleni nousevat korviin asti tanssahdellessani tällä puuta jäljittelevällä lattialla. Kun tulen kotiin, kävelen aina ensimmäiseksi ikkunalle ja sivelen puista ikkunalautaa. Katson alas kadulle, kurkin kauemmas risteykseen, ratikoiden ja bussien vilinään. Kuuntelen kerrostalon ääniä, mietin, koska viereisen kirkon kellot soivat. Nautin valtavasta valon määrästä, ja olen kiitollinen isoista ikkunoistani. Tunnen oloni rauhalliseksi ensimmäistä kertaa moneen viikkoon.

Vietän helatorstain siivoten, sillä toivon mukaan pääsen muuttamaan asuntoon jo viikonloppuna. Entinen vuokralainen oli asunut todella siististi, joten siivottavaa on lopulta todella vähän, lähinnä pölyä. Alkuperäinen 60-luvun hellakin vaihdettiin uuteen ennen avaintenluovutusta, joten säästyn pinttyneiden rasvatahrojen hinkkaamiselta. Halleluja!

Olen pahoillani siitä, miten harvoin olen päivittänyt blogiani viime aikoina. Haluaisin kirjoittaa enemmän, kuvata ja kertoa. Käydä tuntikausia kestävillä valokuvausretkillä ystävieni kanssa ja räpsiä asukuvia kukkien keskellä.

Mutta jostain syystä aika katoaa aina johonkin. Minne se oikein karkaa? Oletteko nähneet sitä? Vinkatkaa aikaa käymään visiitillä luonani, sillä kaipaan sitä kovasti. Se saattaisi myös lihottaa blogini sisällysluettelon sisältöä.

Oli aikaa tai ei, tältä elämäni näyttää juuri nyt. Olen keskellä unelmieni kaupunkia, Helsinkiä, eikä rakkaustarinamme taida päättyä vielä pitkään aikaan. Joka kerta kun lähden Helsingistä ja palaan takaisin, katson junan ikkunasta ja mietin, että rakastan. Rakastan, rakastan, rakastan! Tämä on se paikka, jossa haluan olla, en missään muualla. Täällä olen onnellinen.

Ja se, jos jokin, on tosirakkautta.

xo Hanna