Ladataan...
hellojenna

Näitä raskaus aiheisia postauksia on nyt tullut kirjoiteltua enemmän kuin mitä on ollut tarkoitus ja muut aiheet ovat jääneet taka-alalle tai kirjoittamatta kokonaan. Perustin tämän blogin niin loppuraskaudestani, että näitä raskaus aiheisia postauksia, joita haluan saada kirjoitettua on täytynyt puskea ulos enemmän kuin vain sinne sekaan ripoittamalla pikkuhiljakseen. Mielessäni on kuitenkin ollut tähän raskauteeni liittyen paljonkin aiheita, joita olen halunnut saada kirjoitettua ja mielessä on vielä muutamia, mutta katsotaan minkä verran kerkeän ennen vauvan syntymää.

Tänään on siis laskettu aikani, mutta totta puhuen en usko, että mitään tulee tapahtumaan. Minulla ei ole yhtään sellainen olo, että tästä lähdettäisiin kohta synnyttämään, mutta sehän nyt voi tapahtua ihan milloin tahansa. Saa nähdä. En niinkään jännitä itse synnytystä, en ole asiaa edes sen kummemmin miettinyt (Olisi ehkä pitänyt) mutta jotenkin jännitän sitä, että milloin se alkaa ja miten kaikki loppujen lopuksi menee. 

En tiedä miettivätkö toiset näinkin synkkiä asioita kuin mitä jos jokin menee pieleen ja vauva ei selviä, tai mitä jos minä en selviä tai mitä jos meistä kumpikaan ei selviä? Olen näitä asioita pyöritellyt aika paljonkin mielessäni ja puhunutkin näistä asioista Ryanin kanssa. En tiedä onko normaalia ajatella tälläisiä asioita, mutta jotenkin tuntuu, että kun näistä asioista puhuu jo etukäteen, niin on edes jonkinlainen tieto siitä mitä toinen haluaa tapahtuvan jos jotakin tälläistä sattuisi tapahtumaan. Ehkä minulla on myös ollut mielessä sekin kun asutaan niin kaukana perheestäni, että jos jotakin käy niin miten toivon Ryanin hoitavan tilanteen ja ilmoittamisen läheisilleni Suomeen. 

Tietysti tälläisiin tilanteisiin ei oikeasti pysty valmistautumaan, eikä voi tietää miten tälläisissä tilanteissa reagoi jos sellainen tulisi eteen. Täytyy vaan toivoa, että kaikki menee hyvin ja eihän sitä muuta voikaan tehdä. Mutta tosiasia kuitenkin on, että on paljonkin tilanteita milloin jotakin menee pieleen. 

Ajattelin aluksi, että jos vauva ei selviä niin pyydetään meidän ystäviä tulemaan kotiimme piilottamaan vauvan tavarat meiltä, ettei niitä halua nähdä sillä tilanne olisi niin surullinen ja varmasti epätodellinen. Itse en ainakaan pystyisi tulla kotiin, missä ensimmäisenä minua vastassa olisi tavarat muistuttamassa siintä, mitä olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin. Tästä asiasta puhuessa todettiin, että meillä on melkeinpä kaikki vauvan tavarat hänen huoneessaan, joten oven sulkemalla nämä pysyisivät myös poissa näköpiiristä. Sitten myöhemmin kun siihen pystyisi voisi tavarat laitella pois yhdessä, joka olisi varmasti jollakin tavalla terapiaa meille molemmille.
Tälläistä on jotenkin kamala ajatella, sillä uskon että vauvan menetys synnytyksessä olisi asia joka jäisi mieleeni loppuelämäkseni, enkä tiedä miten siintä nousisi jaloilleen. Tuntuu pahalta näin kirjoittaa sillä tiedän, että on perheitä joita tällainen on kohdannut, enkä todellakaan voi tietää miltä sellainen tuntuu. Ihan sydämeen sattuu. 

Tilanteesta jossa minä en selviäisi, mutta vauva selviäisi olen jotenkin ollut montaa mieltä. Ensinnäkin ajatus, etten näkisi oman vauvani kehitystä ensin lapseksi ja myöhemmin aikuiseksi tuntuu todella epäreilulta. Tuntuisi myös kamalalta taakalta jättää Ryan yksin vauvan kanssa selvittämään miten kaikesta selvitä ja miten pitää huolta vauvasta. Mutta tiedän, että hän selviäisi loppujenlopuksi. Jonakin päivänä hän tapaisi uuden kumppanin, josta tulisi lapseni äitipuoli. Ajatus siintä, että joku toinen kasvattaisi poikani, jota hän kutsuisi äidikseen tuntuu todella pahalta. Mutta loppujenlopuksi en minä haluaisi Ryanin olevan ilman kumppania loppuelämäänsä vaan hänen täytyisi elämää jatkaa. Mutta ehkä se uusi kumppani voi kuitenkin olla ihan hänen etunimellään kutsuttava...
Lisäksi tässä tilanteessa lapseni ei koskaan oppisi suomenkieltä ja yhteydenpito myös minun puolen suvun kanssa olisi haasteellisempaa. Olen kuitenkin sanonut, että haluan että lapselleni kehittyisi edes jonkin näköinen side perheeseeni Suomeen ja olisi se sitten englanniksi niin sekin olisi parempi kuin ei suhdetta ollenkaan. 
 
Jos se tilanne tulisi jossa molemmat minä sekä vauva menehtyisimme, en totta puhuen tiedä miten Ryan siintä nousisi ylös jatkamaan elämää. Se, että aivan yhtäkkiä kaikki unelmat, haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat otettaisiin sinulta pois ja sen sijaan, että menisit kotiin puolisosi ja vastasyntyneen vauvasi kanssa, palaisit tyhjään kotiin yksin. Tälläistä tilannetta on edes vaikea ajatella, ja tuntuukin että kun alan tälläisiä miettimään menen ihan liian synkkiin ajatuksiin. En pysty kuvittelemaan sitä tuskaa, jota hän joutuisi kantamaan ja jota monet varmasti kantavat tällä hetkellä. 
 
Olen Ryanille joka tapauksessa sanonut, että jos minulle jotakin tapahtuu toivon hänen soittavan veljelleni ja ilmoittavan hänelle ensin. Hän saa sitten kerrottua ikävät uutiset äidilleni ihan kasvotusten eikä puhelimen välityksellä. Lisäksi veljeni olisi helpompi ymmärtää ne huonot uutiset vaikkakin äitini ymmärtää englantia, mutta uskon, että siinä tilanteessa ei hän ymmärtäisi vaikka ne uutiset tulisivat suomeksi.. 
 
Nämä ovat ehkä asioita joista monet eivät niinkään puhu ja voivat ehkä kummaksua miksi minä tälläisiä kirjoittelen. Itse kun tälläisiä asioita on miettinyt ja pyöritellyt mielessä niin tuntuu, että en minä varmasti ole ainoa joka tälläisiä miettii. Tottakai näin raskauden viime metreillä täytyisi olla iloisemmat asiat mielessä, (ja onhan ne!) mutta en voi väittää etteikö tällaiset asiat minua pelota tai mietitytä. 
 
Toivon tietysti kaiken menevän hyvin ja kun se hetki koittaa jolloin synnytykseni alkaa, tuskin nämä asiat ovat ne jotka mieleeni ensimmäisenä tulevat.

Tuntuu niin epätodelliselta, että tänään on laskettu aikani ja se hetki kun pieni käärö on sylissäni on hetki hetkeä lähempänä. Aivan älytöntä miten nopeasti tämä aika on mennyt siitä raskaustestin tekemisestä tähän päivään. 
 

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM 

 

Ladataan...
hellojenna

 

Siintä päivästä lähtien kun tiesin olevani raskaana, on minun ollut tätä raskautta kuitenkin vaikea uskoa todeksi. Ristiriitaista sen asian kanssa, että tiesin olevani raskaana ennen raskaustestin tekemistä. 

Muistan kuinka yhtenä keskiviikko iltana sanoin Ryanille, että lauantai aamuna teen raskaustestin, sillä haluan sen tiedon viikonloppuna enkä niin, että seuraavana aamuna on taas ajettava töihin.
Torstaina kotiin päin ajaessani huomasin, kuinka käteni oli vatsani päällä ja sillä hetkellä jotenkin tiesin, että olen raskaana. En osaa sanoin edes kuvata sitä hetkeä, mutta minä vain tiesin, että mahassani on ihmisenalku kehittymässä. Silitin vatsaani ja jotenkin tiesin etten ole enää yksin, että vatsassani on vauva. En itse edes ymmärrä miten tämä on mahdollista, mutta muistan sen tunteen niin selvästi. 

Taisin sinä päivänä ajaa apteekin kautta kotiin ja ostin raskaustestin. Testiä en kuitenkaan tehnyt ennen kuin vasta perjantaina töiden jälkeen. Muistan kuinka silloin kotiin tullessani sanoin, että nyt teen testin ja käyn suihkussa ja sitten voidaan yhdessä tarkastaa mitä testi näyttää, sillä testiä pitäisi kuitenkin odottaa se vähintään kolme minuuttia ennen sen tarkistamista. No, en minä sinne suihkuun koskaan siinä vaiheessa edes kerennyt sillä samantien kun olin siihen raskaustestin tikkuun pissannut niin kaksi viivaa siihen pärähti niin vahvasti ettei ollut epäilystäkään. Siinä vessassa vielä ollessani huusin Ryanin sinne ja kun hän oven avasi näytin raskaustestiä ja sanoin, että olen raskaana ja että katso nyt, minä tiesin että olen raskaana.

Ryan seisoi siinä vessan ovensuussa ja minä seisoin vessassa ja me vaan oltiin hetki hiljaa. Sitten Ryan taisi tokaista että se on hyvä asia ja onneksi meillä on kaksi makuuhuonetta asunnossa. Vähän nauratti. Raskaus oli meillä suunniteltu raskaus eikä sen puoleen siis tullut yllätyksenä, mutta silti se tieto jotenkin pysäytti. 

Muistan kuinka käteni tärisivät kun halattiin ja sitten siirryttiin sohvalle istumaan. Vaikka tiesin, että olin raskaana ja tiesin mitä raskaustesti näytti, tein sinä iltana toisen testin ja ihan yhtä nopeasti ne kaksi viivaa siihen ilmestyivät. Vaikka testi näytti raskautta ja minulla oli se olo, en silti uskonut sitä todeksi. Ajattelin, että ehkä minä sitten uskon kun sen lääkärin suusta kuulen.

Seuraavana aamuna mentiin yhdessä lääkärille jossa ilmeni, että olin arvion mukaan viidennellä viikolla raskaana ja seuraavalla viikolla aikaisessa ultraäänessä selvisi, että todellakin olin kuusi viikkoa ja pari päivää raskaana siinä vaiheessa. Vaikka pienen sydämen sykkeen näinkin siinä ruudulla, niin en jotenkin uskonut, että se mitä siinä ruudulla näen on minun vatsani sisällä. Ajattelin, että sitten siinä vaiheessa kun tunnen sikiön liikkeet niin sitten uskon, että olen raskaana. 

Se päivä tuli kun ensimmäiset liikkeet tunsin, niin oli se siltikin itselleni jotenki vaikea uskoa, että minä olen raskaana. Ajattelin, että uskon sitten kun se raskausvatsa tulee näkyviin ja näen, että olen raskaana. Muistan kuinka olin puhelimessa äitini kanssa töistä kotiin päin ajaessa ja kerroin, että olin tuntenut ensimmäiset liikkeet. Muistan kuinka äiti kysyi, että no, uskotko nyt että olet raskaana ja sanoin että en, että ehkä sitten kun on se vatsa ja liikkeet tuntuu selvemmin. 

Kun se raskausvatsa sitten tuli selvästi esiin ja liikkeet tuntuivat niin selvästi että mieskin ne tunsi vatsani läpi, on olo ollut silti jotenkin epätodellinen. En aluksi edes uskonut, että näytän raskaana olevalta, ajattelin vain että näytän lihoneelta. Muistan kuinka jossakin kuvassa näytin ihan selvästi raskaana olevalta, tuijotin kuvaa koska en omasta mielestäni näyttänyt siltä. 

En tiedä miksi raskauteni on ollut itselleni jotenkin todella vaikea uskoa, onko se ollut sitä että kun myönnän itselleni, että olen raskaana niin sitten on pakko tajuta, että elämäni ei ole enää koskaan samanlaista ja kun vauva syntyy, tulee kaikki muuttumaan loppuelämäksi. En tiedä onko tämä syy, mutta en vain jostakin syystä osaa edes ajatella miksi kaikki tämä on ollut niin vaikeaa ymmärtää. Ideoita, kellään?

Sama asia on ollut sairaalakassin pakkaamisen suhteen. Ryan on jo monta viikkoa minulta kysynyt joko olen kassin pakannut valmiiksi. No en ole, enkä ole vieläkään päivää ennen laskettua aikaa. Vauvan kassi on kyllä valmiina ja se on jo autossa odottamassa lähtöä, mutta oma sairaalakassini on vieläkin puoliksi pakattuna makuuhuoneen lattialla. Kai se on sitä, että kun se on valmis niin annan itselleni luvan olla valmiina siihen vauvan tuloon ja synnytyksen alkamiseen? En tiedä. Tänään kuitenkin lupasin, että laukun pakkaan valmiiksi, enkä enää viivyttelee asian kanssa. 

Ehkä minä uskon, että minusta tulee äiti, kun saan pienen käärön syliini sairaalassa synnytyksen jälkeen?

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM 

Ladataan...
hellojenna

Minun oli tarkoitus tänään kirjoittaa ystävänpäivän vieton eroista Australian ja Suomen välillä, mutta sitten aloin miettimään, että miksi rakastavaisten päivä on Suomessa ystävänpäivä? 
Sanotaan, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, ja sitten häneltä on kuitenkin otettu pois se itse rakkauden päivä. Se päivä vuodessa kun on ehkä helpoin mahdollisuus pyytää se ihastuksen kohde treffeille, ehkä jopa avata ovi hänelle ravintolaan mennessä ja ehkäpä jos ihan hurjaksi alkaa niin kädestäkin vielä pitää kiinni.
Vai oliko tämä jonkun viisaan suomalaisen miehen keksimä juttu, että säästetään rahaa kun ei tarvitse treffeille mennä?

Joka kerta kun mainitsen, että Valentine’s Day on Suomessa ystävänpäivä, sitä kummastellaan ja kysytään miksi, ja milloin ne Suomalaiset naiset sitten saa päivän, kun miehet vähän vuodattaa sydäntään ja tulee kukkien kanssa kotiin ja kun mies vähän hemmottelee? En tiedä onko Suomi ainoa maa maailmassa jossa tämä rakastavaisten päivä on korvattu ystävänpäivällä, enkä ole asiaa sen enempää googlettanut, mutta koskaan en ole kuullut, että sitä ystävänpäivänä muualla vietettäisiin. Ei sillä etteikö ystävät olisi kultaakin kalliimpia ja ystävyys suhteita täytyisi myös haalia, mutta eikö me suomalaiset oltaisi voitu ottaa erikseen vaikka ystävänpäivä eikä korvata rakastavaisten päivää sillä? Ystävänpäivän vietto Suomessa on varmasti sinkuille kivempi kun ei ole sitä omaa rakasta, mutta kyllähän sitä ihan omatoimisesti muuallakin maailmassa osataan muiden sinkku kavereiden kesken järjestää illan istujaiset, sen yksin kotona istumisen sijasta. 

Kyllähän sitä parisuhdetta täytyisi muistaa haalia ja hemmotella muulloinkin kuin vain kerran vuodessa, mutta en sitä kiellä etteikö ole ihana saada kiva kortti mihin on kirjoitettu syitä miksi juuri minä olen se oikea ja miten minä olen tehnyt tästä vuodesta paremman. Kukapa ei tälläistä tahtoisi saada?

Minulle ystävänpäivän merkitys on muuttanut muotoaan siitä lähtien kuin Ryanin tapasin ja hän minulle ensimmäisen rakastavaisten päivänvieton näytti. Ei tämä päivä ole koskaan minulle kuitenkaan sitä, että odotan kotona sitä kukkapuskaa ja uusia korvakoruja tai, että meidän täytyisi mennä Sydneyn kalleimpaan ravintolaan syömään ja tuijottelemaan toisiamme silmiin kuin vastarakastuneet. Minulle tämä päivä on ihana ihan vain siintä, että tiedän että tänä päivänä panostetaan vähän enemmän, kerrotaan toiselle miksi rakastetaan ja muistutetaan että vaikka välillä olisikin hankalaa niin silti se rakkaus on ja pysyy. 

Tänä vuonna minä kuitenkin pyysin ja toivoin, ettei tehtäisi mitään enkä niitä kukkia saisi hänen töistä tullessaan. Ai miksikö? Ihan vain jos sattumoisin synnytys alkaisi, niin mitä ne kukat täällä kotona tekisi kun oltaisiin kuitenkin sairaalassa. Lisäksi kun laskettu aikani on niin lähellä, niin mielummin vietän kivan illan kotona toisen kainalossa kun laittaudun ja olen epämukavana koko illan.
Kortit me kuitenkin vaihdetaan. Minustakin on ihana ostaa se kortti ja vuodattaa vähän omaa sydäntään ja voiko kukaan mies kieltää ettei hänestä olisi ihana sellaista myös lukea? 

Onhan Suomen ja Englannin välillä tietenkin kulttuurieroa jonkin verran ja siinä missä suomalainen mies ei puhu eikä pussaa niin englantilainen ehkä puhuu ja pussaa senkin edestä.
Siinä missä suomalainen poika askartelee ystävänpäivä korttia koulussa kavereille, niin englantilainen poika kuuntelee miten tyttöjä kuuluu pitää kuin kukkaa kämmenellä ja avata ovi hänelle ja muistaa kertoa miten kivalta näyttää.

Kyllä minä sen tiedostan, että itse omassa suhteessani saan niitä rakkauden osoituksia ehkä enemmän kuin joku toinen, ja että minua hemmotellaan myös silloin kun sitä en ansaitsisi. Ehkä välillä sen myös unohdan kiukutellessani, ja tätä täytyisi muistaa parantaa omassa käytöksessäni. Ei sitä toista saisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä vaan pitäisi aina muistaa näyttää miten rakastaa ja muistaa se myös kertoa. 

Samaa se on myös ystävyys suhteissa, sitä suhdetta täytyy myös muistaa haalia eikä toista pitää itsestäänselvyytenä. Se ystävä on kuitenkin mukana niissä vaikeimmissa elämäsi ajoissa ja tukena ja turvana kun sitä tarvitset. Kirjoituksestani huolimatta, ihanaa ystävänpäivää kaikille ja muistathan kertoa, että rakastat. 

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM 

 

Pages