Onko äitiys muuttanut minua?
Raskausaikana pohdin paljonkin sitä miten äitiys tulee muuttamaan niin minua kuin koko elämääni ja tietyllä tavalla jopa pelkäsin juuri sitä miten se sen hetkinen elämä tulee muuttumaan. Muuttuisiko elämä paremmaksi vai menettäisinkö asioita jotka silloin oli itselleni tärkeitä? Muuttuisinko kokonaan ihmisenä ja jos muuttuisin niin millä tavalla? Pelkäsin myös kamalasti olla vastuussa toisesta, pienestä ja viattomasta ihmisen alusta jonka hyvinvointi ja onnellisuus olisi minun vastuullani. Mietin, miten vanhemmuus tulisi muuttamaan niin minua kuin Ryania ja muuttuisko meidän keskinen suhde toisenlaiseksi. Uskon, että jokainen tuleva vanhempi miettii näitä asioita itsekseen, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Uskon, että koko raskausaika ja ne kuukaudet olivat itselleni todella hyväksi ja kerkesin ikäänkuin tulla tietyllä tapaa sinuiksi sen asian kanssa, että elämä muuttuu ja uusi elämänvaihe alkaa. Kun toisen vielä itselle tuntemattoman vauvan liikkeet tunsi sisällään oli tietyllä tapaa tunne, että tässä en ole enää vain minä vaan minulla on suurempi tarkoitus kun vain pitää itsestäni huolta.
Muistan kuinka kerran hormonihuuruissani itkin kylvyssä miten en varmasti pärjää ja miten tulen kaikesta selviämään ja onko minusta kuitenkaan äidiksi. Tunsin itseni niin tietämättömäksi mistään mitä vauvoihin ja lapsiin tulee ja mietin, että osaanko ollenkaan. Tuleeko ne äidinvaistot ja mitä jos ne eivät tulekaan, mitä jos en tunne itseäni äidiksi pojan syntymän jälkeen, mitä jos olenkin huono äiti? Mitä jos en olekaan tyytyväinen elämääni?
Pidin käsiäni vatsallani ja itkin. Sitten tunsin miten vauva alkoi liikkumaan mahassani ja tuli tunne kuin vauva olisi ilmoittanut olemassa olostaan ja kuin sanonut, että nyt on liian myöhäistä miettiä tälläisiä, että ota itseäsi niskasta kiinni ja ole minulle äiti. Lupasin silloin ihan ääneen, että yritän parhaani olla juuri sinulle hyvä äiti, että yritän antaa hyvän alun elämääsi ja pistää sinut aina edelle. Taisi olla ensimmäinen kerta kuin ääneen puhuin mahassani olevalle vauvalle.
Onhan se totta, että vauva muuttaa koko elämän ja muuttaa se jokaista myös ihmisenä. Mutta mielestäni on niin paljon myös itsestä kiinni millä tavalla se elämä muuttuu. Jos istuu neljän seinän sisällä ja voivottelee kun enää ei ole elämää niin ei varmasti sitten myös ole. Totuushan kuitenkin on, että ei kukaan sieltä kotonta tule sinua hakemaan ihmisten ilmoille, eikä vauvakaan sinua estä tekemästä asioita. Tietysti tietynlainen huolettomuus on ohitse, sillä aina täytyy miettiä menemiset myös sen toisen puolesta, että on vaihtovaatteet, vaipat, lelut, liinat ja rätit jne mukana.
Moni on varmasti kuullut miten äidit ja isät sanovat, että vanhemmaksi tulon jälkeen ei enää voisi kuvitella elämäänsä ilman lasta/lapsia ja allekirjoitan tämän täysin. En osaisi enää kuvitellakaan elämääni ilman poikaani, mutta en halua kuitenkaan että koko elämäni on vain ja ainoastaan hänen ympärillään, sillä se päivä tulee kun hän muuttaa pois kotoa ja alkaa elää omaa elämäänsä. Mitä minulla olisi enää silloin jäljellä jos nyt menettäisin kaiken sen itsessäni mikä ei liikkuisi poikani ympärillä? Tietysti hän on koko elämäni ja tulee aina olemaan, mutta ymmärrätte varmaan mitä ajan takaa. Haluan, että minulla ja Ryanilla on silti meidän aikaa, vaikkakaan meillä ei Lukalle hoitajaan ole vielä mahdollisuutta, niin varmistamme että Lukan mentyä nukkumaan oikeasti teemme aikaa meille yhdessä. Lukan kasvaessa myös paremmin kun on mahdollisuutta pyytää hoitajaa tai kun hän on sen ikäinen että alkaa viettämään yökyläilyä kavereidensa kanssa. Haluan myös tavata kavereitani ja viettää aikaa ilman että olen vain äiti, että saan olla hetken ilman, että tarvitsee haistella onko toisella kakat vai pissat vaipassa. (Ihan oikeasti JOKAINEN vanhempi tekee tätä) Haluan myös olla yksin. Ihan omissa ajatuksissani edes hetken, en jaksa olla kaiken aikaa hälyn keskellä ja tarvitsisin varmasti enemmän aikaa itselleni kuin mihin tällä hetkellä on mahdollisuus, mutta se aika siihen omaan aikaankin tulee vielä. Sitten joskus.
Suurimman muutoksen itsessäni huomaan siinä, että minusta on tullut ihan älyttömän hyvä ajankäytön suhteen. Se, missä ennen työnsin asioita myöhemmäksi niin nyt teen ne heti silloin kun on mahdollisuus, koska se seuraava mahdollisuus voi olla monen tunnin tai vaikka päivän päästä. Jos tiedän, että minulla on vaikka lääkäri varattuna aamu yhdeksältä niin varmasti olen siellä. Ei haittaa vaikka herään kolme tuntia aiemmin laittamaan itseni valmiiksi tai pakkaamaan Lukalle kassin, että varmasti keretään jos sattuu että jokin asia menee aamulla huonosti tai Luka nukahtaa aiemmin/myöhemmin kuin edellisinä päivinä. Se, missä ennen olin vähän huolettomampi ja etsin avaimia kiireessä kymmenen minuuttia sen jälkeen kun olisi pitänyt olla menossa niin nyt olen lähtenyt ajoissa. Olen myös petraantunut auton ratissa laulajana. Lauluääni ei ole muuttunut mihinkään ja vieläkin saisin huoneen tyhjäksi alta minuutissa laululahjoillani, mutta se on jännä miten vauvan itkiessä hysteerisenä takapenkillä keksii lauluja vaikka mistä. Enkä enää edes välitä mitä viereisessä autossa ajatellaan jos satutaan olemaan punaisissa valoissa, ne on siinä vierellä sen hetken enkä ikinä elämässäni näe heitä enää joten kuunnelkoon lauluani, toivon vaan etteivät ole suomalaisia ja ymmärrä mistä laulan.
Vaikka elämä onkin tietyllä tavalla todella erilaista, niin en usko että olen itse muuttunut niin kamalasti että olisin kuin eri ihminen. Yhtä tyhmät jutut on edelleen ja yhtä huono huumori, mutta tietynlaista vastuullisuutta ja järkeä on kai tullut lisää. Osaan katsoa kai maailmaa erilaisin silmin kun näkee miten oma lapsi kasvaa ja kehittyy ja tietää, että todellakin tekisin kaikkeni hänen eteensä. Ja hänen onnellisuutensa. Ja saahan se maailma pyöriäkin vain hänen ympärillään kunhan muistaa myös pitää itsestäänkin kiinni.
Onko sinun elämäsi muuttunut lapsen saamisen myötä tai oletko itse muuttunut ihmisenä?
