Minun tarinani – Näin päädyin asumaan Australiaan + kuvia vuosien varrelta
Vuosi 2010. Saavuin ensimmäisen kerran Australiaan silloisen mieheni kanssa. Olin haaveillut vuodesta Australiassa niin kauan kuin vain muistan ja vihdoin se oli toteutunut. Meillä oli tarkoitus viettää Australiassa WH-viisumeilla (Working Holiday) vuosi reppureissaten, oppien englantia ja saada uusia kokemuksia. Sen me myös teimme. Työskentelin banaanifarmilla tehden päivät toisen vuoden viisumia varten, ihan vain varuiksi, jos jonakin päivänä haluaisin palata tänne viettämään se toinen vuosi joka olisi mahdollinen. Tuon vuoden aikana koin paljon uutta, aloin oppimaan englantia ja elimme juuri sitä reppureissaajan elämää. Yövyimme hostelleissa, asuimme autossa reissaten ja joimme halpaa alkoholia. Pussi viiniä. Tuon vuoden jälkeen olin valmis jäämään toiseksi vuodeksi putkeen, en ollut vielä valmis palaamaan Suomeen, mutta päätimme palata. Vietimme parisen kuukautta ensin Singaporessa ja Thaimaassa ja palasimme Suomeen.
Vuosi 2011.Tiesin aika pian palattuamme Suomeen, että haluan takaisin Australiaan. Olin kokenut sen reppureissaajan elämän, mutta halusin kokeilla sitä itse asumista ulkomailla. Minulla oli tunne, että en ollut saanut kaikkea sitä irti Australiassa asumisesta mitä olisin halunnut. Pääsimme takaisin siihen normaaliin elämään, mutta oma kaipuuni takaisin oli todella vahva. Päätimme palata takaisin vielä toiseksi vuodeksi.
Vuosi 2012-2013. Palattiin Australiaan ja vuokrattiin huone Sydneystä. Ensimmäinen kimppakämppä jossa olen koskaan asunut. Sitten toinen meistä halusi palata Suomeen, toinen jäädä. Kumpikaan ei voinut vaatia toista jäämään tai palaamaan, ei vaatia muuttamaan sitä mikä tuntui oikealta molemmille. Erotiin ja jäin yksin Australiaan. Viisumia oli vielä kuukausia jäljellä ja halusin käyttää sen. Olin ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja ehkä siitä syystä halusin myös jäädä. Oli helpompi käsitellä eroa pitkästä suhteesta yksinään ja oppia ja kasvaa itse ihmisenä kun ei ollut sitä tuttua turvaverkkoa ympärillä mihin olisi ollut helppo palata. Tapasin kaksi irlantilaista paria jotka olivat lähdössä reissuun kavereidensa kanssa ja kysyivät lähtisinkö mukaan. Lähdin roadtripille ja tämä oli ehkä paras päätös. Toinen näistä irlantilaisista pariskunnista on poikani kummipari nykyään.
Vuosi 2013-2014. Asuin Sydneyssä opiskelu viisumilla. Opiskelin vuoden, suoritin Management Diploman ja sain vakituisen työpaikan. Opin elämään yksin, olemaan yksin ja tykkäämään itsestäni juuri sellaisena. Ehkä kasvattavinta aikaa elämässäni. Ja todella vaikeaa sellaista. Kun on yksin suuressa maailmassa on kaikesta selvittävä yksinään. Monta kertaa oli sellainen olo, että pitäisikö palata Suomeen kun kaikki olisi varmasti paljon helpompaa. Jostakin syystä en päässyt siitä olosta eroon, että en ole saanut Australiasta irti kaikkea sitä minkä halusin. Tiesin, että täällä on jotakin minkä halusin vielä kokea.
Kun suoritin kouluni loppuun sain yllättävän tarjouksen pomoltani. Hän tarjosi minulle neljän vuoden sponsori viisumia. Työviisumia. Ajattelin, että miksi ei. Neljän vuoden tietynlainen sitoutuminen ei tuntunut pahalta, olin sinkku eikä minulla ollut mitään pakottavaa syytä palata Suomeen. Olin jo asettunut Sydneyyn, saanut oman kaveripiirin ja elämä oli tässä ja nyt. Tekemistä enemmän kuin koskaan, aurinkoa, rantoja ja kaikkea sitä mitä Australiasta osaa odottaa.
Vuosi 2015. Tai oikeastaan Joulukuu 2014. Tapasin Ryanin juuri ennen joulua. Muutaman kuukauden päästä me jo asuimme yhdessä. Kimppakämpässä. Töitä, ystäviä, viikonloppu reissuja, normaalia arkea. Muutettiin toiseen yhteiseen kotiimme. Elämä alkoi muotoutumaan meidän näköiseksi. Englantilaisen ja suomalaisen suhde muotoutui yhteen yllättävän hyvin, eikä minkään näköisiä kulttuurieroja ole oikeastaan ollenkaan. Hyvä niin.
Vuosi 2016-2018. Kävimme Suomessa ja Englannissa vuonna 2016 lomalla. Esittelemässä toisemme toistemme perheille kai. Näkemällä mistä toinen on kotoisin. Ryan oli saanut kutsun olla bestmanina ystävänsä häissä, joten ajankohta onnistui hyvin. Sydneyyn palattua aika meni töitä tehden ja eläen normaalia elämää. Kun päätimme, että lapsi on tervetullut jos on tullakseen niin mietimme, että haluammeko jäädä tänne, muuttaa Englantiin tai Suomeen. Päätimme, että haluamme olla täällä ainakin nyt ja kokeilla elämää perheenä. Aina voisi muuttaa jos siltä tuntuu. Tulin raskaaksi ja meillä tuli hieman kiire viisumien suhteen. Säästimme rahat pysyviin oleskelulupa anomuksiin ja laitoimme yhteiset anomukset vetämään.
Vuosi 2019. Jäin äitiyslomalle töistä. Poika syntyi ja elämä muuttui perhe-elämäksi, ihanaksi sellaiseksi. Pysyvät oleskeluluvat eivät ole tulleet vieläkään. Vieläkin odotetaan. Yli vuosi niiden hakemisesta. Toivottavasti pian.
Seuraathan myös?