Kun elämä loppuu liian aikaisin

Saimme eilen kuulla surullisia uutisia tuttavapiiristämme. Eräs nainen joka on taistellut syöpää vastaan viimeiset vuodet sai sen kaikista raadollisimman uutisen – yhdestä viiteen kuukautta elinaikaa. Kaikista surullisinta tästä tekee sen, että hänellä on vain pari vuotias poika.

Eilen päässäni pyörikin ajatus, että mitä jos tämä nainen olisi minä, miltä minusta tuntuisi ja mitä minä ajattelisin. Koskaan ei kuitenkaan tätä voi tietää ellei ole siinä tilanteessa, mutta eilen väkisinkin ajatukset pyörivät mielessä.

Ajattelin, että minulle kaikista kamalinta olisi tieto, että en koskaan tulisi näkemään poikani kasvavan, en tietäisi miltä hän tulee näyttämään, enkä tietäisi millaiseksi hänen elämänsä muotoutuu ja millainen luonne hänellä on aikuistuessaan. Surullista olisi myös, että pari vuotiaana minut menettäessään ei hänellä tulisi mahdollisesti olemaan yhden yhtä muistikuvaa minusta. Ei edes yhtä. Todennäköisesti muutaman vuoden sisällä tulisi äitipuoli kuvioihin ja hän olisi se joka kasvattaisi poikani hänen menettäessään kaikki viimeisetkin muistot minusta. Joku toinen olisi pojalleni äiti ja se tärkein nainen hänen elämässään. Minä olisin hänelle vain äiti joka kuoli hänen ollessaan pari vuotias, olisin enkelinä taivaassa ja se olisi millaisena hän minut ajattelisi.

Elämä on epäreilua ja tuntuu että elämä koettelee heitä joita elämä on koetellut kovasti jo aiemminkin. Eikö jollekin vastoinkäymiset riittäisi ja saisi välillä vähän sitä valoa elämään? Miksi elämä antaa vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään sellaiselle ihmiselle joka on jo kokenut niin paljon? Milloin liika on liikaa?

Lue myös:
Mitä jos synnytys menee pieleen emmekä selviä vauvan kanssa tai vain toinen meistä selviää?

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM 

 

suhteet syvallista ystavat-ja-perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *