Kun sydämeen sattuu omien valintojen takia
Kirjoitin noin kuukausi sitten postauksen Haikeus menneestä ja murehtiminen tulevasta ja tänään on oikeastaan samanlaiset fiilikset. En tiedä mikä viime aikoina on itseäni vaivannut, mutta koskaan en ole ikäänkuin pelännyt ajan menemistä eteenpäin. Tänään on tunteet olleet jostakin syystä todella pinnalla ja jotenkin ajatuksissa pyörinyt kysymys ”Miksei aikaa voi pysäyttää tai kelata taaksepäin?”
Kävin tänään luennolla kiinteiden aloituksesta vauvoille ja siellä omaa poikaani sylissä pitäen ja hänen kiinnostusta toisiin ihmisiin ja katossa roikkuviin valaisimiin katsoen huomasin jälleen tajunneeni miten hän on kehittynyt ja kasvanut ihan vain viimeisten päivien aikana. Siinä luentoa kuunnellessa en pystynyt muuta ajattelemaan kuin miten elämä tuleekaan muuttumaan jo pelkästään ruoan antamisella pojalle, ja miten yksi vaihe on taas takana päin ja toinen edessä. Vaikka tässä on vielä aikaa (suositushan on aloittaa kiinteät noin kuuden kuukauden iässä) siihen, mutta jollakin tavalla taas toivoisin että kunpa vaan voisin pitää lapseni vauvana vielä edes hetken.
Eilinen postaukseni ja sen kirjoituksen merkitys on myös pyörinyt tänään mielessäni ja jollakin tavalla se jäi kai takaraivoon kummittelemaan. Koskaan ei voi tietää milloin on viimeinen kerta tietyille asioille ja asiaa enemmän ajatelleeni sai se mielen jotenkin todella surulliseksi. Tiedän ja tiedostan, että täytyisi edes yrittää vain nauttia juuri tästä hetkestä, sillä tämä hetki on tässä ja nyt eikä sitä saa koskaan takaisin, mutta jostakin syystä se on juuri se asia mikä tuntuu pahalta. Elämä tuntuu oikealta juuri nyt, enkä halua sen muuttuvan. Miksen siis osaa nauttia tästä ja nyt, miksi murehdin sellaista jonka aika ei ole vielä? Voisin varmasti kirjoittaa montakin postausta raskauden jälkeisistä peloista jotka ovat tulleet päälle, mutta jollakin tavalla tunnen itseni jopa tyhmäksi kun tiedostan kyllä että varsinkin suurin osa peloistani taitaa olla ihan turhia. Mutta tietyistä niin sanotuista uusista peloista en varmasti pääse koskaan eroon. (Kävin muuten juuri taas tarkastamassa, että poika varmasti hengittää omassa pinnasängyssään kesken tämän kirjoituksen..)
Poden todella huonoa omatuntoa ja huonoa oloa siitä, että perheeni ei nähnyt minua koskaan raskaana, tai että ylipäätään kerroin uutiset puhelimen välityksellä. Tai että en voinut ottaa äitiäni ultraääneen mukaan, mutta Ryanin äiti pääsi tämän kokemaan. Tunnen huonoa oloa siitä, että tietyllä tavalla he eivät päässeet raskauteeni mukaan, tai ehkä todellisuudessa siitä, että en saanut itse nauttia raskaudesta samoin kun jos olisin ollut perheeni lähellä ja voinut jakaa sen elämänvaiheen ja muutokset heidän kanssaan. Itselle tärkein asia elämässäni silloin. Kuullostaa ehkä tyhmältä, mutta jollakin tavalla on tunne etten koskaan edes ollut raskaana. Aina lapsesta saakka kun oli mielessä millainen raskaus tulee olemaan, miten sen uutisen tulee kertomaan ja miten saa perheen mukaan siihen uuteen elämänvaiheeseen ja sitten kun mikään niistä ei tapahtunutkaan. Tunnen myös huonoa mieltä siitä ettei meidän perheet päässeet sairaalaan katsomaan vastasyntynyttä, tai auttamaan edes hieman, kun itse olin sängyn vankina muutaman päivän.
Juuri tällä hetkellä taas tunnen pahaa oloa ettei kummankaan meidän perheet ole voineet nähdä poikaamme, ja poika on jo reilun kolmen kuukauden ikäinen. Toisaalta ymmärrän, että on meidän valinta asua täällä kaukana ja ymmärrämme ettemme voi olettaa kenenkään laittavan omaa elämää paussille ja tulemalla tänne heti kun itse haluaisi. Emmehän mekään pääse Suomeen tai Englantiin tällä hetkellä. Tuntuu myös kurjalta, että en tiedä milloin meillä on edes mahdollisuutta lentää sinne päin ja oikeasti esitellä poikamme meille rakkaille ihmisille. He eivät todennäköisesti koskaan tule näkemään poikaani vauvana ja se harmittaa. Ja sinä päivänä kun on mahdollisuus tulla niin sanotusti esittelemään hänet niin tuntuu pahalta, että poikani tulee vierastamaan minulle rakkaita ihmisiä ihan vain sen takia, että olen tehnyt päätöksen rakentaa elämäni toiselle puolelle maailmaa.
Välillä tuntuu niin pahalta, että itkettää, kurkkua kiristää ja sydämeen sattuu. Välillä vaan toivoisi, että ei olisi koskaan löytänyt omaa paikkaansa ulkomailta tai rakkautta Sydneystä. Olisiko elämä helpompaa? Olisi varmasti, mutta tuskin olisin onnellinen ja uskon, että tietäisin jotakin puuttuvan elämästäni. Ja tiesinhän minä. Jo ennen kuin löysin sen, mitä en tiennyt etsiväni.
. . .
Haluan tuoda esiin juuri näitä ikäviä puolia ulkomailla asumisessa ja ulkosuomalaisuudesta. Vaikka päätöksen on itse tehnyt ja pääsääntöisesti on onnellinen elämästään ja valinnoistaan niin ei se ole aina helppoa. Olen myös huomannut, että kun omista murheissaan tai huonosta omatunnosta puhuu ääneen saa usein kommenttia että itsehän on sen päätöksen ulkomaille lähtemisestä tehnyt, tai että olisikohan nyt jo aika palata kotiin. Kotiin, joka kerran oli jossakin, mutta nyt on muualla. Koti, joka kaikista huonoistakin puolista johtuen on itselle koti ja poikani ainoa koti minkä hän on ikinä tiennyt. Meidän perheen koti.
. . .
Kuvat ovat kännykälläni ottamia ja ilman minkään näköistä editointia, edes väreissä. Halusin näyttää miten ihanalta värit voikaan näyttää juuri ennen auringonlaskua. Yksi syy miksi rakastan asua juuri täällä. Paras maisema iltakävelylle.
