Millaista on parisuhde kun yhteinen kieli ei ole suomenkieli?
Poikaystäväni ja tulevan lapseni isä on englantilainen. Tammikuussa meillä tuli neljä vuotta yhteistä taivalta täyteen ja näiden neljän vuoden aikana voin sanoa kasvaneeni paljon, niin ihmisenä kuin puolisona. Meidän yhteinen kielemme on alusta asti ollut englanti, enkä ole koskaan vaatinut häntä oppimaan suomenkieltä, olen ajatellut, että jos hän sitä haluaa opiskella niin saa mutta minä en sitä vaadi. En usko, että koskaan Suomeen tulisimme muuttamaan ja jos tulisimmekin niin eiköhän hän ihan sillä englannin kiellä pärjäisi, jos ei suomenkielen opiskelu lähtisi luonnostaan. Hän osaa muutaman sanan sieltä täältä (lähinnä kirosanat, jostakin syystä..) ja on ilmaissut halunsa oppia hieman kun minulla on tarkoitus puhua suomea lapsellemme. Tapasimme Sydneyssä mihin olemme myös asettuneet. En tiedä tulemmeko asumaan Sydneyssä aina, mutta ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu kodilta, ja hyvältä sellaiselta.
Sitten itse siihen postauksen aiheeseen. Millaista on parisuhde kun yhteinen kieli ei ole äidinkieleni? Voin myöntää, että ei se aina helppoa ole. Vaikkakin puhun englantia sujuvasti niin ei se silti koskaan ole yhtä vahva kuin äidinkieleni suomi. (Vaikkakin suomenkielen kanssa joudun vähän nykyään taistelemaan lauserakenteiden tai sanojen kanssa) Me joudutaan välillä puhumaan asioista enemmän, että ei jää epäselväksi mitä kumpikin tarkoittaa ja mikä on se asian pointti. Varsinkin riita tilanteissa voi välillä toiselta jäädä tajuamatta, että mikä oli se riidan perimmäinen syy.. Muistan kun yhdestä ensimmäisistä meidän riidoista vaihdoin kielen suomeksi kesken kaiken, tätä itse tajuamatta, ja Ryan vain totesi ”I don´t f*cking speak finnish”. No niin. Se, että joudutaan puhumaan asioista ehkä enemmän kuin normaalisti, ei ole mielestäni kuitenkaan huono asia, vaan tämä on tuonut meidän suhdettamme ehkä lähemmäksi kuin se, että jättäisimme tietyistä aiheista puhumisen sikseen. Itselle tämä oli alussa aika hankalaa, kun en ollut tottunut niin avoimesti puhumaan, mutta nyt olen kiitollinen, että näin olemme tehneet alusta saakka.
Suhde on enemmän leikkisä, hauska ja tilanteita tulee päivittäin kun jompi kumpi meistä nauraa niin ettei happi kulje. Yleensä tämä on Ryan kun sanon jotakin joka ehkä kuullostaa ei niin oikealta sanoa. On tämä sitten aksenttini syytä tai sen että luon oman sanamuodon jota ei englanninkielessä ole. Hän myös laittaa minut tarkoituksella tilanteisiin, joissa tietää, että tulen itseni nolaamaan ja hänestä tämä on hauskinta koskaan. On myös tilanteita kun toiset eivät ymmärrä aksenttiani ja kysyvät Ryanilta mitä tarkoitan ja tämä jos mikä ärsyttää minua. Tuntuu, että minut sivuutetaan siinä tilanteessa kokonaan ja kohdellaan kuin lasta. Olen kuitenkin oppinut, että ei ole toisten syy, että minulla on aksentti jota he eivät ymmärrä, mutta voin itse kuitenkin vaikuttaa tilanteeseen ja selittää asiani uudelleen.
Aksenttini on myös sellainen, jota joudun työstämään joskus. Esimerkiksi väsyneenä, kipeänä tai krapulassa huomaan että aksenttini on vahvempi kuin muulloin. Ryan on oppinut ymmärtämään aksenttiani ja harvoissa on ne hetket, että hän joutuu minulta kysymään mitä sanoin. Hän taas käyttää tiettyjä englannin slangi sanoja, joita en suhteemme alussa ollut koskaan kuullut, mutta nyt olen niihin tottunut ja välillä joudunkin ne kääntämään kavereillemme, jos he eivät ole englantilaisia. Australian, Irlannin ja Englannin slangi sanat kun ovat erilaisia. Englannissa on myös muuten ihan älytön määrä eri aksentteja ja esimerkiksi yksi ystävistämme asuu Englannissa vain noin puolen tunnin päässä sieltä missä Ryan asuu, mutta heidän aksentit ovat erilaisia keskenään. Englantilainen aksentti on kyllä omaan korvaani todella ihana, ja voin sanoa että itselle todella puoleensavetävä. Siinä on vaan sitä jotakin.
Meillä on myös muotoutunut omia sanoja ja sanontoja keskenään joita kukaan muu ei ymmärrä, mutta meille ne ovat selvääkin selvempiä.
Suhteen eteen joutuu ehkä näkemään enemmän vaivaa kuin jos meillä olisi molemmilla yhteisenä kielenä meidän oma äidinkielemme, mutta uskon vahvasti siihen, että meidän suhteemme on vahva sen johdosta että emme ole samasta maasta alunperin. Kuulostaa ehkä oudolta jonkun mielestä, mutta näin se tuntuu meilllä olevan. Vaikka parisuhteessa on puhuttuna kielenä eri kieli kuin oma äidinkieleni, mutta suhteesta yhteinen kieli niin silloin se on toimiva.
Itse en ole koskaan nähnyt ongelmaa siinä, että englanti ei ole äidinkieleni ja totta puhuen se tuo mielestäni jotakin ekstraa suhteeseen, kun asioita joutuu katsomaan toiselta kannalta ja keskustelemaan ja kuuntelemaan enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä on ketkä elätte suhteessa jossa yhteinen kieli ei ole suomenkieli?
