Millaista on pimeän pelko aikuisella
En muista olenko pelännyt pimeää aina, mutta isäni kuoleman jälkeen ollessani yhdeksän vuotias pimeän pelkoni kärjistyi ehkä huippuunsa. En uskaltanut nukkua ilman yö valoa, heräilin usein öisin hiestä märkänä – pelkäsin pimeää enemmän kuin mitään. Mietin joskus myöhemmällä iällä, että oliko se yö mitä pelkäsin eikä pimeä, mutta näin aikuistuttua olen huomannut että kyllä se oli se pimeän pelko. Pimeän pelko mikä ei ole hävinnyt mihinkään – se on vain muuttanut muotoaan. Siinä missä joskus teininä juoksin kotiin bussi pysäkiltä pimeän aikaan, tai yksin asuessa soitin aina jollekin kun kävelin pimeällä, laitan nykyään myös valon käytävään kun yöllä menen syöttämään Lukaa. Nukun myös pieni valo päällä jossakin jos olen yksin. Laitan myös kynttilät palamaan myrskyisellä ilmalla ihan vain siltä varalta jos sähköt menevät, ja kynttilöitä asettelen tarpeeksi, että tiedän niiden tuovan riittävästi valoa.
Miltä pimeän pelko tuntuu? Minulla se tuntuu niin, että kädet ja niska hikoaa, sydän tykyttää, on todella epämukava olo ja kaiken maailman ajatukset pyörivät mielessä sitä vauhtia, että tuntuu kuin pää räjähtäisi. Nousee palan tunne kurkkuun ja kurkkua kiristää, tuntuu ettei saa henkeä. On tunne että pelottaa ja jännittää samaan aikaan ja tuntuu kuin joku seisoisi ihan vieressä katsomassa ja ihan millä hetkellä vain voisi koskettaa minua. Kun lapsena varpaat täytyi saada peiton alle piiloon ettei vaan kummitus kutita jalkapohjia niin aikuisena välillä teen sitä samaa. Kun pidän Lukaa keinutuolissa yöllä sylissäni katselen huoneen nurkasta toiseen ja kuuntelen kauhulla pienimpiäkin narahduksia toivoen ettei pimeän pelkoni tarttuisi poikaani.
Mitä minä pelkään että siellä pimeässä sitten on? En rehellisesti sanottuna tiedä. En tiedä pelkäänkö että siellä on jotakin yliluonnollista, vai pelkäänkö että siellä voi olla joku kotiin tunkeutuja, murhaaja vai mitä. En tiedä. Ulkona pimeällä ehkä pelkään eniten juuri sitä että siellä on joku toinen, joku joka tahtoo pahaa, joku joka on odottanut sopivaa hetkeä hyökätä ja minä satun vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Kun asuimme meidän edellisessä asunnossa pelkäsin lähteä sieltä aamun pimeällä tai yömyöhään koska autolle piti kävellä pimeää kujaa pitkin ellei se ollut meillä autohallissa talon alapuolella. Meillä oli vain yksi autopaikka ja normaalisti pidimme Ryanin työautoa siellä. Pelkäsin kävellä myös pientä kujaa pitkin koska se oli pilkko pimeä ilman katuvaloja. En edes liioittele kun sanon, että juoksin sen kujan aina pimeällä varmasti useampaa kertaa kuin kävelin. On varmasti naapureilla ollut hauskaa katsella sitä menoa.
Tiedän ja tiedostan, että varsinkin kotona ollessani pimeän pelkääminen on tietyllä tapaa aivan turhaa. On todella epätodennäköistä, että meillä sisällä olisi kukaan muu kuin talon asukan joka seisoskelisi pimeässä nurkassa ihan vain odottamassa heräämistäni, jotta voi minut sitten pelästyttää. Tuskin. Tiedän, että ei siellä pimeässä kukaan ole, mutta en voi sille tunteelle mitään mikä iskee päälle. Niin tyhmältä kun se kuullostaakin niin vaikka on keskipäivä ja jos joudun käymään vaikka yleisessä vessakopissa ilman valoa niin en mene – pissaan mielummin vaikka housuun. En pelkää ahtaita paikkoja tai isoa tilaa mutta jos jompaankumpaan joudun pimeässä niin en ihmettelisi jos saisin paniikkikohtauksen sydänkohtauksesta puhumattakaan.
Varsinkin raskaana ollessani sain monet itkukohtaukset jos jouduin pimeään tai yöllä vessassa ollessa valot menivät. Muistan miten meiltä meni sähköt yksin kotona ollessani, ja miten soitin hysteerisenä Ryanille joka ei tainnut silloin, eikä taida vieläkään ymmärtää, miten paljon voin pimeää pelätä. En tiedä ymmärtääkö kukaan joka ei itse sitä pimeää pelkää. En usko.
Ajattelin ensin olla kirjoittamatta koko aiheesta, koska se varmasti kuullostaa monelle tyhmältä, mutta sitten ajattelin että kirjoitanpas koska halusin.
Jos sinulla on tai on ollut pimeän pelko aikuisiällä niin kaikki vinkin miten siitä pääsee eroon otetaan vastaan!
