Minne unelmat katoavat?
Lapsena kaikki tuntuu mahdolliselta ja unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi. Siinä kun joku meistä haaveilee laulajan urasta niin toinen on varma, että hänestä tulee lääkäri. Unelmat eivät tunnu haasteilta vaan lapsen mielessä ne ovat varmoja tulevaisuuden suunnitelmia, eikä ajatusta anneta epäonnistumiselle tai sille, ettei minusta nyt laulajaa tai lääkäriä tulekaan. Miksi sitten kasvaessa, me unohdetaan omat unelmamme tai mieleen tulee jostakin se epävarmuus ja kyseenalaistaminen omista kyvyistä ja unelmista? Tietysti jokaisesta meistä ei voi laulajaa tai lääkäriä tulla sillä näihin vaaditaan tiettyjä kykyjä, mutta ymmmärrätte varmaan mitä ajan tällä takaa. Miksi se, miten me ajattelemme ja olemme positiivisia yhtäkkiä katoaa johonkin sitä mukaan kun lapsesta kasvetaan nuoriksi ja sitten aikuisiksi?
Lapsena kaikki tuntuu mahdolliselta ja ollaan omia persoonia muista välittämättä. Onhan sanonta ´lapsen suusta se totuus tulee´ ja onhan tämä totta. Harvoin ne lapsen miettivät mitä suustaan päästävät, vaan se tosiaan on se heidän totuus ja miten he näkevät maailman sillä hetkellä.
Elämme maailmassa jossa odotetaan sitä niin sanottua normaalia, normaalia uraa, normaaleja valintoja, normaaleja unelmia.. Katoaako meistä se lapsen omainen unelmoiminen kun kuulemme tarpeeksi usein etteivät meidän unelmat tule toteutumaan, tai ne eivät ole normaaleja. Kuulemme tätä joka puolelta. Jo koulussa meidän pitää valita todella aikaisin mitä meistä sitten tulee isona. Jos ammattikoulun tai lukion sijasta haluatkin luoda sitä laulajanuraa niin kuinkahan monesta paikasta tulisit kuulemaan ettet onnistu, eihän laulaja ole ammatti tai tiedätkö miten monta yrittää samalle alalle ja eihän sinulla ole saumaa siinä joukossa. Tietysti, jos et omaa laulajanlahjoja niin ehkä ihan totta, että silloin kannattaisi miettiä uudelleen omia mahdollisuuksiaan, mutta kuka sanoo mikä on oikea ammatti tai unelma ja mikä ei.
Samaa ajattelen luovuuden suhteen. Lapsen mielikuvitus on aivan omaa luokkaansa ja lapsi pystyy kuvittelemaan aivan erilaisen maailman ympärilleen. Hän tarvitsee vain pari tyynyä ja peittoa ja hänellä on tarvikkeet rakentaa linna ympärilleen.
Miksi meiltä katoaa sitä luovuutta ja mielikuvitusta aikuistuessa? Miksi erilaisuus ei ole aina hyvästä ja miksi sitä katsotaan pahalla jos haluaakin jotakin normaalista poikkeavaa? Ja kuka määrittää mikä on normaalia ja mikä ei?
Välillä olisi hyvä pysähtyä ja miettiä millainen itse oli lapsena, mitä silloin halusi, mistä unelmoi ja millaiseksi halusi oman tulevaisuutensa muotoutuvan. Olisi hyvä miettiä, onko kadottanut jotakin itsessään mitä ei olisi halunnut kadottaa ja miten tämän saisi takaisin. Onko unelmia jotka unohdit matkan varrella ja olisiko nyt aika toteuttaa niitä vihdoinkin? Nyt, eikä myöhemmin.
