Mitä jos synnytys menee pieleen emmekä selviä vauvan kanssa tai vain toinen meistä selviää?
Näitä raskaus aiheisia postauksia on nyt tullut kirjoiteltua enemmän kuin mitä on ollut tarkoitus ja muut aiheet ovat jääneet taka-alalle tai kirjoittamatta kokonaan. Perustin tämän blogin niin loppuraskaudestani, että näitä raskaus aiheisia postauksia, joita haluan saada kirjoitettua on täytynyt puskea ulos enemmän kuin vain sinne sekaan ripoittamalla pikkuhiljakseen. Mielessäni on kuitenkin ollut tähän raskauteeni liittyen paljonkin aiheita, joita olen halunnut saada kirjoitettua ja mielessä on vielä muutamia, mutta katsotaan minkä verran kerkeän ennen vauvan syntymää.
Tänään on siis laskettu aikani, mutta totta puhuen en usko, että mitään tulee tapahtumaan. Minulla ei ole yhtään sellainen olo, että tästä lähdettäisiin kohta synnyttämään, mutta sehän nyt voi tapahtua ihan milloin tahansa. Saa nähdä. En niinkään jännitä itse synnytystä, en ole asiaa edes sen kummemmin miettinyt (Olisi ehkä pitänyt) mutta jotenkin jännitän sitä, että milloin se alkaa ja miten kaikki loppujen lopuksi menee.
En tiedä miettivätkö toiset näinkin synkkiä asioita kuin mitä jos jokin menee pieleen ja vauva ei selviä, tai mitä jos minä en selviä tai mitä jos meistä kumpikaan ei selviä? Olen näitä asioita pyöritellyt aika paljonkin mielessäni ja puhunutkin näistä asioista Ryanin kanssa. En tiedä onko normaalia ajatella tälläisiä asioita, mutta jotenkin tuntuu, että kun näistä asioista puhuu jo etukäteen, niin on edes jonkinlainen tieto siitä mitä toinen haluaa tapahtuvan jos jotakin tälläistä sattuisi tapahtumaan. Ehkä minulla on myös ollut mielessä sekin kun asutaan niin kaukana perheestäni, että jos jotakin käy niin miten toivon Ryanin hoitavan tilanteen ja ilmoittamisen läheisilleni Suomeen.
Tietysti tälläisiin tilanteisiin ei oikeasti pysty valmistautumaan, eikä voi tietää miten tälläisissä tilanteissa reagoi jos sellainen tulisi eteen. Täytyy vaan toivoa, että kaikki menee hyvin ja eihän sitä muuta voikaan tehdä. Mutta tosiasia kuitenkin on, että on paljonkin tilanteita milloin jotakin menee pieleen.
Ajattelin aluksi, että jos vauva ei selviä niin pyydetään meidän ystäviä tulemaan kotiimme piilottamaan vauvan tavarat meiltä, ettei niitä halua nähdä sillä tilanne olisi niin surullinen ja varmasti epätodellinen. Itse en ainakaan pystyisi tulla kotiin, missä ensimmäisenä minua vastassa olisi tavarat muistuttamassa siintä, mitä olisi voinut olla, jos asiat olisivat menneet toisin. Tästä asiasta puhuessa todettiin, että meillä on melkeinpä kaikki vauvan tavarat hänen huoneessaan, joten oven sulkemalla nämä pysyisivät myös poissa näköpiiristä. Sitten myöhemmin kun siihen pystyisi voisi tavarat laitella pois yhdessä, joka olisi varmasti jollakin tavalla terapiaa meille molemmille.
Tälläistä on jotenkin kamala ajatella, sillä uskon että vauvan menetys synnytyksessä olisi asia joka jäisi mieleeni loppuelämäkseni, enkä tiedä miten siintä nousisi jaloilleen. Tuntuu pahalta näin kirjoittaa sillä tiedän, että on perheitä joita tällainen on kohdannut, enkä todellakaan voi tietää miltä sellainen tuntuu. Ihan sydämeen sattuu.
Tilanteesta jossa minä en selviäisi, mutta vauva selviäisi olen jotenkin ollut montaa mieltä. Ensinnäkin ajatus, etten näkisi oman vauvani kehitystä ensin lapseksi ja myöhemmin aikuiseksi tuntuu todella epäreilulta. Tuntuisi myös kamalalta taakalta jättää Ryan yksin vauvan kanssa selvittämään miten kaikesta selvitä ja miten pitää huolta vauvasta. Mutta tiedän, että hän selviäisi loppujenlopuksi. Jonakin päivänä hän tapaisi uuden kumppanin, josta tulisi lapseni äitipuoli. Ajatus siintä, että joku toinen kasvattaisi poikani, jota hän kutsuisi äidikseen tuntuu todella pahalta. Mutta loppujenlopuksi en minä haluaisi Ryanin olevan ilman kumppania loppuelämäänsä vaan hänen täytyisi elämää jatkaa. Mutta ehkä se uusi kumppani voi kuitenkin olla ihan hänen etunimellään kutsuttava…
Lisäksi tässä tilanteessa lapseni ei koskaan oppisi suomenkieltä ja yhteydenpito myös minun puolen suvun kanssa olisi haasteellisempaa. Olen kuitenkin sanonut, että haluan että lapselleni kehittyisi edes jonkin näköinen side perheeseeni Suomeen ja olisi se sitten englanniksi niin sekin olisi parempi kuin ei suhdetta ollenkaan.
Jos se tilanne tulisi jossa molemmat minä sekä vauva menehtyisimme, en totta puhuen tiedä miten Ryan siintä nousisi ylös jatkamaan elämää. Se, että aivan yhtäkkiä kaikki unelmat, haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat otettaisiin sinulta pois ja sen sijaan, että menisit kotiin puolisosi ja vastasyntyneen vauvasi kanssa, palaisit tyhjään kotiin yksin. Tälläistä tilannetta on edes vaikea ajatella, ja tuntuukin että kun alan tälläisiä miettimään menen ihan liian synkkiin ajatuksiin. En pysty kuvittelemaan sitä tuskaa, jota hän joutuisi kantamaan ja jota monet varmasti kantavat tällä hetkellä.
Olen Ryanille joka tapauksessa sanonut, että jos minulle jotakin tapahtuu toivon hänen soittavan veljelleni ja ilmoittavan hänelle ensin. Hän saa sitten kerrottua ikävät uutiset äidilleni ihan kasvotusten eikä puhelimen välityksellä. Lisäksi veljeni olisi helpompi ymmärtää ne huonot uutiset vaikkakin äitini ymmärtää englantia, mutta uskon, että siinä tilanteessa ei hän ymmärtäisi vaikka ne uutiset tulisivat suomeksi..
Nämä ovat ehkä asioita joista monet eivät niinkään puhu ja voivat ehkä kummaksua miksi minä tälläisiä kirjoittelen. Itse kun tälläisiä asioita on miettinyt ja pyöritellyt mielessä niin tuntuu, että en minä varmasti ole ainoa joka tälläisiä miettii. Tottakai näin raskauden viime metreillä täytyisi olla iloisemmat asiat mielessä, (ja onhan ne!) mutta en voi väittää etteikö tällaiset asiat minua pelota tai mietitytä.
Toivon tietysti kaiken menevän hyvin ja kun se hetki koittaa jolloin synnytykseni alkaa, tuskin nämä asiat ovat ne jotka mieleeni ensimmäisenä tulevat.
Tuntuu niin epätodelliselta, että tänään on laskettu aikani ja se hetki kun pieni käärö on sylissäni on hetki hetkeä lähempänä. Aivan älytöntä miten nopeasti tämä aika on mennyt siitä raskaustestin tekemisestä tähän päivään.
Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM