Kun tanssimme ystäväpariskuntamme häitä alkuvuodesta emme olisi uskoneet, että viikkoa ennen joulua samana vuonna istumme tuoreen vaimon siunaustilaisuudessa. Kun hänen valkoinen arkkunsa kannettiin kirkkoon ja hänen 3-vuotias poikansa kysyi isältään lapsen äänellä: ”Is that my mummy in there?” ei kukaan varmasti ollut kuivin silmin. Pieni poika menetti äitinsä, kävi pussaamassa valkoista arkkua, liimasi tarran äidille viimeiselle matkalle ja juoksenteli kirkon käytäviä pitkin kuten lapsilla on tapana.

Isä kertoi myöhemmin, miten poika kysyy jokaisena iltana milloin äiti tulee kotiin sieltä taivaasta. Pieni poika ei tule muistamaan äitiään mikä on sydäntäsärkevää.

Isä kertoi puheessaan miten he rakastuivat, miten heille syntyi lapsi ja miten elämä oli ihanaa. Ja miten elämä voi muuttua häiden tanssimisesta leskeksi vain 30-vuotiaana. Miten melanoma tuli ja vei rakkaan vaimon hetkessä pois. Elämä on epäreilua välillä. Nainen, joka oli omistanut elämänsä lasten auttamiseen huonoista olosuhteista ja jolle toisten auttaminen oli kaikki kaikessa nukkui pois aivan liian aikaisin.

She’s in the sun,
the wind, the rain,
she’s in the air you 
breathe with every
breath you take.
She sings a song
of hope and cheer,
there’s no more pain,
no more fear.
You’ll see her in
the clouds above,
hear her whisper
words of love, you’ll
be together before
long, until then
listen for her song.

-Christy Ann Martine

Muistakaa kertoa läheisillenne miten rakastatte, koskaan ei voi tietää milloin tulee se viimeinen kerta kun näette heidät.

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM