Pienenkin avun antamisella voi olla suuri merkitys sen vastaanottajalle
Meillä on edessä pitkä viikonloppu sillä maanantai on yleinen vapaapäivä ja huomenna perjantaina Ryan on vapaalla itsekin. Neljän päivän viikonloppu siis tiedossa. Vaikka itse äitiyslomalla olenkin niin on nämä viikonloput kuitenkin aina ihan erilaisia ja toivottuja kun ollaan koko perhe koolla. Harvoissa on nämä mahdollisuudet, että on useampi päivä putkeen kun koko perheenä saadaan olla yhdessä.
Onhan se myös tottakai paljon helpompaa kun on molemmat vanhemmat paikalla ja kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Normaalisti arkipäivisin ja useampana viikonloppunakin kun olen Lukan kanssa kahden niin kyllä sen huomaa, että olisi ihan kun saisi edes sen kymmenen minuutin rauhoittumisen itselleen. Yksinhuoltajille todellakin hatun nosto, sillä en tiedä miten he pärjäävät kaikesta arjen pyörittämisestä yksinään!
Minulla on huomenna itselleni hammaslääkäri aamusta varattuna ja jotenkin ärsytti jo kun ajattelin, että Luka on tietysti mukana ja ainoa aika jolloin sain sen varattua on juuri kun Luka normaalisti herää ensimmäisiltä päiväuniltaan. Eli nälkäinen ja kiukkuinen jos ei saa maitoa heti. Puhelimessa aikaa varatessani mainitsin, että vauva on mukana kun ei ole hoitajaa johon respa vain totesi että ok jos pysyy vaunuissaan. Ymmärrettäväähän se on enkä todellakaan olettanut, että siellä kukaan on häntä pitelemässä, mutta jotenkin jännitin vain koko tilannetta. Käynnissä menee kuitenkin hetki ja juuri se ajankohta kun tiedän ettei ole sopiva. No, nämä äkilliset hammas jutut on kuitenkin aina pakko hoitaa alta pois ja aika otettava silloin kun sen vaan saa. Jotenkin hyvällä tuurilla nyt kuitenkin kävi niin, että Ryan onkin vapaalla koko päivän, eli helpolla pääsin. Tästä aloin vain miettimään juurikin heitä jotka ovat yksin, ilman mahdollisuutta hoitajiin, ja miten niinkin yksinkertainen asia kuin hammaslääkärissä käynti jää varmaankin helposti väliin kun ei kehtaa mennä jos on itkevä lapsi.
Itse olen kerran joutunut käymään röntgenissä niin, että Luka oli mukana ja tietysti vauvaa voinut sinne huoneeseen mukaani ottaa. Eikä ollut ketään kenet olisin voinut pyytää siksi hetkeksi mukaani. Onnekseni minulle sattui aivan ihana röntgenhoitaja joka pyysi olisiko minulle ok jos hän kysyisi heidän respan hetkeksi vaunujen luokse katsomaan poikaa. Luka onneksi nukkui sillä hetkellä joten ei sen suhteen ongelmia, mutta juurikin se pieni apu teki siitä käynnistä itselleni helpon. Ja se respan tyttö oli aivan ihana myöskin.
Useammankin kerran on minulta kysytty täysin tuntemattomalta taholta että haluanko, että he tyhjentävät ostoskärryni kassa hihnalle kun Luka on ollut kantorepussa ja vaikka siitä aina kieltäydynkin kun en sitä hankalana koe, niin on se pieni ele kuitenkin aina mukava. Australiassa kassa henkilö muuten pakkaa ostokset asiakkaalle, eikä näitä tarvitse itse pakata, helpottaa ostoksilla käymistä todella paljon varsinkin juuri sen vauvan kantorepun kanssa!
Ennen äidiksi tuloa en tiedä kysyinkö koskaan keneltäkään vanhemmalta, että voinko auttaa. En tiedä enkö vain muista vai en oikeasti kysynyt? Vai enkö huomannut sellaista tilannetta, että olisin voinut auttaa? Se, että kysyisin joltakin joka näyttää jo siltä että kädet ovat täynnä tuoreen vauvan kanssa, että voinko tyhjentää ostoskärrystä ostokset hihnalle ei todellakaan olisi suuri ele minun puoleltani, mutta varmasti mukava sille tuoreelle vanhemmalle.
Oven avaaminen vaunuja työntävälle vanhemmalle on myös pieni ele sinun puoleltasi, mutta suuri apu sille vanhemmalle. Autathan pienesti ensi kerralla kun näet sellaisen tilanteen? Itse lupaan ainakin. Eikä pelkästään pienten lasten vanhempia, vaan ihan ketä vain joka on sen näköinen että pieni apu voisi olla suuri apu.
Vuosi 2010. Saavuin ensimmäisen kerran Australiaan silloisen mieheni kanssa. Olin haaveillut vuodesta Australiassa niin kauan kuin vain muistan ja vihdoin se oli toteutunut. Meillä oli tarkoitus viettää Australiassa WH-viisumeilla (Working Holiday) vuosi reppureissaten, oppien englantia ja saada uusia kokemuksia. Sen me myös teimme. Työskentelin banaanifarmilla tehden päivät toisen vuoden viisumia varten, ihan vain varuiksi, jos jonakin päivänä haluaisin palata tänne viettämään se toinen vuosi joka olisi mahdollinen. Tuon vuoden aikana koin paljon uutta, aloin oppimaan englantia ja elimme juuri sitä reppureissaajan elämää. Yövyimme hostelleissa, asuimme autossa reissaten ja joimme halpaa alkoholia. Pussi viiniä. Tuon vuoden jälkeen olin valmis jäämään toiseksi vuodeksi putkeen, en ollut vielä valmis palaamaan Suomeen, mutta päätimme palata. Vietimme parisen kuukautta ensin Singaporessa ja Thaimaassa ja palasimme Suomeen.
Vuosi 2012-2013. Palattiin Australiaan ja vuokrattiin huone Sydneystä. Ensimmäinen kimppakämppä jossa olen koskaan asunut. Sitten toinen meistä halusi palata Suomeen, toinen jäädä. Kumpikaan ei voinut vaatia toista jäämään tai palaamaan, ei vaatia muuttamaan sitä mikä tuntui oikealta molemmille. Erotiin ja jäin yksin Australiaan. Viisumia oli vielä kuukausia jäljellä ja halusin käyttää sen. Olin ensimmäistä kertaa kunnolla yksin ja ehkä siitä syystä halusin myös jäädä. Oli helpompi käsitellä eroa pitkästä suhteesta yksinään ja oppia ja kasvaa itse ihmisenä kun ei ollut sitä tuttua turvaverkkoa ympärillä mihin olisi ollut helppo palata. Tapasin kaksi irlantilaista paria jotka olivat lähdössä reissuun kavereidensa kanssa ja kysyivät lähtisinkö mukaan. Lähdin roadtripille ja tämä oli ehkä paras päätös. Toinen näistä irlantilaisista pariskunnista on poikani kummipari nykyään.
Vuosi 2013-2014. Asuin Sydneyssä opiskelu viisumilla. Opiskelin vuoden, suoritin Management Diploman ja sain vakituisen työpaikan. Opin elämään yksin, olemaan yksin ja tykkäämään itsestäni juuri sellaisena. Ehkä kasvattavinta aikaa elämässäni. Ja todella vaikeaa sellaista. Kun on yksin suuressa maailmassa on kaikesta selvittävä yksinään. Monta kertaa oli sellainen olo, että pitäisikö palata Suomeen kun kaikki olisi varmasti paljon helpompaa. Jostakin syystä en päässyt siitä olosta eroon, että en ole saanut Australiasta irti kaikkea sitä minkä halusin. Tiesin, että täällä on jotakin minkä halusin vielä kokea.
Vuosi 2015. Tai oikeastaan Joulukuu 2014. Tapasin Ryanin juuri ennen joulua. Muutaman kuukauden päästä me jo asuimme yhdessä. Kimppakämpässä. Töitä, ystäviä, viikonloppu reissuja, normaalia arkea. Muutettiin toiseen yhteiseen kotiimme. Elämä alkoi muotoutumaan meidän näköiseksi. Englantilaisen ja suomalaisen suhde muotoutui yhteen yllättävän hyvin, eikä minkään näköisiä kulttuurieroja ole oikeastaan ollenkaan. Hyvä niin.
Vuosi 2019. Jäin äitiyslomalle töistä. Poika syntyi ja elämä muuttui perhe-elämäksi, ihanaksi sellaiseksi. Pysyvät oleskeluluvat eivät ole tulleet vieläkään. Vieläkin odotetaan. Yli vuosi niiden hakemisesta. Toivottavasti pian.