Tämä oli ensimmäinen kerta sitten minun raskausaikani jälkeen kun Ryan lähti työmatkalle muutamaksi päiväksi ja yöksi. Aiemmin ennen pojan syntymää lähdin usein hotelliin mukaan varsinkin jos hänen työkeikkansa sattui juuri viikonloppuun, tai sain oman työpaikkani kanssa järjestettyä etätyöskentelyn. Kuullostaa ehkä jonkun mielestä oudolta, mutta meidän suhteemme aikana on todella harvassa ne yöt kun olisimme erossa nukkuneet. Muistan kun hän oli Canberrassa töissä muutaman viikon ja ajoin sinne Sydneystä joka tiistai töideni jälkeen, että voisimme syödä illallisen yhdessä ja saimme nukkua yhdessä ti-ke yön. Tein keskiviikon työt etätyönä ja lähdin torstaina aamu viideltä ajamaan takaisin Sydneyyn että kerkeän töihin ja perjantaina ajoin takaisin Canberraan viikonlopuksi mistä jälleen maanantai aamu viideltä sieltä töihin. Osataan me erossakin olla, mutta jos on mahdollisuus olla yhdessä niin miksi ei. Tyhmää ehkä jonkun mielestä ajaa satoja kilometrejä keskellä viikkoa kuin odottaa viikonloppuun, mutta me haluttiin nähdä ja viettää aikaa yhdessä.
Samaten lensin Adelaideen pari vuotta sitten vain viikonlopuksi kun hän vietti siellä kaksi viikkoa töiden takia. Muistan kun hän tuli hakemaan minua lentokentältä ja oli suunnitellut koko viikonlopun tekemiset meille etukäteen kun oli kerennyt jo tutustumaan kaupunkiin itsekseen.

Miksi en siis tällä kertaa lähtenyt mukaan? Ensinnäkin meinattiin, että vauvan kanssa en viitsi hotelliin mennä kun ei vielä tiedä miten hän edes nukkuisi vieraassa paikassa ja toiseksi Ryanin tehdessä pitkää päivää saa hän levätä sitten kunnolla ilman yö heräämisiä. Itsellä oli myös paljon asioita tehtävänä Sydneyssä joten tällä kertaa jäin siis pojan kanssa kaksin kotiin.

Jostakin syystä olin todella jännittyneenä ja ajattelin, että miten me pärjätään. Tyhmää sinänsä, että ollaanhan me hyvin pärjätty Ryanin työpäivien aikaan ilman apua pojan syntymästä saakka. Pelkäsin kuitenkin sitä, että miten oma pää kestää kun ei ole toisen apua edes viittä minuuttia päivässä. Tai mitä jos jotakin kävisi ja Ryan olisi tuntien päässä kotoa. Onneksi kaikki on mennyt kuitenkin hyvin ja sain taas todeta olevani tyhmä kun jännitin niinkin tyhmää asiaa kuin olla poikani kanssa kaksin.

Kerkesin myös näkemään paria ystävää joiden viimekertainen näkeminen oli venähtänyt aivan liian pitkäksi. Kävin myös ravintola illallisella muutaman uuden äiti-tuttavuuden kanssa ja oli ihana päästä puhumaan juuri niistä aiheista jotka ovat itselle juuri tällä hetkellä sitä arkea, mutta tylsää kuunneltavaa sellaiselle joka ei elä samassa elämänvaiheessa kanssani.

Pieni ero toisesta on mielestäni aina kuitenkin hyväksi ja huomaa miten toista ikävöi ja arvostaa. Mutta, ehkä me ensi kerralla lähdetään kuitenkin mukaan jos mahdollisuus on, varsinkin ajankohtana kun olen äitiyslomalla niin miksei me jo totutettaisiin meidän poikaa eri yöpymis paikkoihin.

Pienenä lisäyksenä vielä se, että ensimmäistä kertaa elämäni aikana tarkastin että ulko-ovet ovat lukossa. Kolme kertaa!! En tiedä onko hormonit vielä sekaisin vai mikä on, mutta jollakin tavalla ikäänkuin pelkäsin olla kotona enemmän kun aiemmin. En pelännyt sitä yksinoloa (tai siis kaksin oloa vauvani kanssa) vaan sitä, että joku tunkeutuisi sisään keskellä yötä enkä pystyisi suojelemaan poikaani. Mistä näitä tyhmiä ajatuksia oikein tuleekaan päähän ja miten niistä pääsee eroon?

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM