Haikeus menneestä ja murehtiminen tulevasta
Tänään tuli tietynlainen haikeus ja jonkinlainen ymmärrys miten nopeasti aika oikeasti menee. Katselin kuvia kun poika oli vielä sairaalassa vastasyntyneenä ja niitä aivan ensi hetkiä kotona. Vaikka hän on kohta vasta kolme kuukautta vanha niin tämä aika on mennyt todella nopeasti. Hän on muuttunut jo niin paljon ja jotenkin toivoisi, että tämä aika pysähtyisi edes hetkeksi. Haluaisin niin nauttia jokaisesta sekunnista ja olla hetken vaan pienen vauvan kanssa ennen kuin hän on jo taapero.
Tänään oli myös se päivä kun hän kääntyi ensimmäisen kerran selältä makuulta vatsalleen, enkä nähnyt tätä! Laitoin pojan leikkimatolle, tyhjensin tiskikoneen yläosan, käänsin katseeni häneen ja hän makasi mahallaan. Tuli jotenkin olo, että voi ei, missä se minun pieni vastasyntynyt oikein on.
Tänään on myös ajatuksissani pyörinyt, että miksi on niin vaikea elää vain tässä hetkessä, nauttia juuri siitä mitä tällä hetkellä on eikä odottaa tulevaa tai miettiä jo mennyttä. Se tuleva tulee kuitenkin aikaisin, ennen kuin huomaatkaan ja sitten se mitä odotit on jo takana päin. Sitten taas mietitään että voi kun pääsisi ajassa taaksepäin. Kuulostaako tutulta?
Tänään tajusin etten osaa nauttia tarpeeksi juuri tästä hetkestä. Mietin nyt jo miten en millään haluaisi ajan menevän liian nopeasti ja joutuvani palaamaan takaisin töihin, miten tahtoisin ajan pysähtyvän kokonaan ja toisaalta toivoisin että kun pääsisi hetkellisesti hieman ajassa taaksepäin.
Jos nyt voisin mennä aikaan jolloin olin vielä raskaana niin miten osaisin nauttia siintä eri tavalla kun tietäisin,että kaikki päättyy hyvin. Jos vain voisin mennä vielä hetkeen kun sain pitää poikaani ensi kertaa sylissä, miten pitelisin häntä erilaisella varmuudella tietäen, että kyllä me tästä selvitään ja vaikean synnytys kokemuksen jälkeen kaikki tulee olemaan meillä kummallakin hyvin. Ja jos voisin mennä vieläkin taaksepäin aikaan ennen kuin olin edes raskaana ja poikani oli vain pieni ajatus mielessä miten nauttisin siitä huolettomasta elämästä ja menisin ja tekisin vieläkin enemmän.
Tänään myös huomasin miten mietin ja murehdin myös tulevaa. Ensimmäistä hoitopäivää, ensimmäistä töihin paluu päivää itselleni, ensimmäistä koulupäivää ja niin paljon kaikkea muuta. Eniten odotan pojan ensimmäisiä askelia, (toivottavasti en menetä niiden näkemistä) ensimmäisiä sanoja (suomeksi vai englanniksi??) ja kaikkia niitä hyviä ensimmäisiä kokemuksia. Odotan ensimmäistä kertaa kun perheeni voi hänet nähdä ja seuraavaa Suomen reissua. Ensimmäistä lomaa meidän pienellä perheellä. Tuntuu, että odotan paljon ja olen malttamaton. Mutta samalla toivon ajan pysähtyvän. Onko sitä ikinä mihinkään tyytyväinen? Milloin on kaikki hyvin ja osaa vain olla ja nauttia? Miksi pitää murehtia tulevasta kun tuleva ei ole koskaan varmaa? Tänään voi olla se elämäni viimeinen päivä joten miksi käyttää se murehtimiseen siitä mitä ei voi saada takaisin tai sitä mitä ei ole vielä?
