Tämän hetken fiiliksiä

Kello on kymmenen illalla ja molemmat meidän perheen miehet (voiko vauvaa kutsua vielä mieheksi?) on jo nukkumassa. Siivosin juuri päivän jäljet keittiöstä ja laitoin aamupala tarvikkeet ja kahvin valmiiksi aamua varten. Istuin sohvalle hetkeksi ja aloin miettimään miten nopeasti tämä aika on mennyt siitä kun synnytin. Miten nopeasti meistä kahdesta kasvoi kolme ja miten luontevasti meistä tuli perhe. Ja miten outoa on että olen äiti. Outoa sillä tavoin, että ehkä jollakin tavalla se ei ole vieläkään iskostunut että olen oikeasti äiti. Tuntuu niin hurjalta ajatella, että on oikeasti vastuussa toisen elämästä, hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Ja miten onnellinen olen, että olen äiti. Onnellinen, että olen juuri tämän pienen miehen alun äiti.♥

Minulla on huomenna kuuden viikon tarkastuskäynti lääkärillä ja poika saa oman tarkastuksen lisäksi rokotukset. Kuusi viikkoa on mennyt todella nopeasti, mutta samalla tuntuu että siitä on ikuisuus kun meitä oli vain kaksi. Enää en voisi edes kuvitella elämää ilman poikaani. Poikaa, jolla on ihan virallisestikin jo nimi, mutta en ole vielä päättänyt haluanko hänen nimeä blogissa käyttää. Hänen kuvien suhteen olen myös hieman hukassa, en tiedä onko oikein julkaista hänestä kuvia, mutta toisaalta vauvat eivät ole vielä kuvista niin tunnistettavissa kuin myöhemmällä iällä. Toisena päivänä ajattelen toisin kuin seuraavana. Tuntuu vaikealta päättää kun hänen mielipidettä asiaan ei voi kysyä.

Viime yönä poika nukkui ilta kymmenestä aamu viiteen ja itse nukuin saman verran. Olin aamulla väsyneempi kuin pitkään aikaan, vaikka nukuinkin enemmän kuin edes muistan milloin viimeeksi. Tänään on ollut tietyllä tapaa todella stressaava päivä ja tuntuu että huomisesta tulee varmasti stressaava myös. Jännitän pienen miehen rokotuksia ja vaikka tiedänkin, että tulen tietysti selviämään lääkäristä yksin niin minua harmittaa etten voi pyytää ketään mukaani ihan vain, että meitä olisi siellä kaksi. Keskellä päivää tapahtuva lääkäri rajaa ystävien pyynnön mukaan, sillä jokainen heistä on töissä. Samaten kuin Ryan. Hän kyllä ehdotti, että olisi ottanut päivän vapaaksi ja ollut kanssani, mutta tiedän että se olisi tuonut hänelle enemmän työstressiä sillä hän on vastuussa niin paljosta, ja kyllähän minä nyt lääkäristä selviän. Mietin miten paljon helpompaa olisi jos oltaisiin muutettu lähemmäksi perheitämme, mutta omat haasteensa toisi sekin, sillä meidän perheet asuu kahdessa eri maassa. Toisaalta tiedän, että täällä minä haluan asua ja elää ja täällä on parempi minulle ja meidän perheelle MUTTA rankkaa se on välillä eikä sitä voi kieltää. Olen kateellinen perheille joilla on apua enemmän lähellä. Samalla ajattelen, että vaikka oma perheeni asuisi lähellä, en sitä apua pyytäisi tai vaatisi jatkuvasti. Vain silloin kun oikeasti tuntuisi, että tarvitsisi ja ehkä ihan vain hetkeksi, että itse saisi hetken olla ja huilata kun tietäisi että poika on turvassa.

Nyt väsyttää, mutta ei nukuta. Vaikka olen väsynyt, olen silti onnellinen. Onnellinen missä elämä on tällä hetkellä vaikka se välillä rankkaa onkin. Onnellinen, että kaikki on mennyt paremmin kuin mitä odotin ja mihin varauduin. Onnellinen, että minulla on vahva mies rinnallani ja kun minua väsyttää hän jaksaa. Onnellinen, että voin aina soittaa perheelleni kun siltä tuntuu ja onnellinen että oma perheeni jonka olen täällä luonut voi hyvin.

Välillä on hyvä istahtaa hetkeksi ja miettiä omaa elämää ja miten hyvin kaikki loppujen lopuksi onkaan. Vaikka kaikki ei ole täydellistä niin en sitä vaihtaisi mihinkään. Just nyt on hyvä ja juuri näin.

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *