Tämän takia en halua julkaista synnytys kertomustani
Olen lukenut monen monta synnytyskertomusta ja erilaisia kokemuksia oli varsinkin raskausaikana kiva lukea, ja miettiä millainen oma ensi synnytys tulee olemaan. Monet kyselivät synnytyksestäni varsinkin heti pojan syntymän jälkeen, ja avoimesti olen siitä myös puhunutkin tuttujeni kanssa. En kuitenkaan koe itselleni mieluisaksi jakaa niinkin henkilökohtaista asiaa blogissa ja kirjoittaa siitä ja sen kulusta sen enempää. Eihän siinä mitään salattavaa ole, mutta en halua siitä kirjoittaa sen yksityiskohtaisempaa kertomusta.
Synnytys ei ollut minulle mieluisa, kaikki se mitä odotin synnytyksessä tapahtuvan ei mennyt niin kuin olin etukäteen varautunut, ja synnytyksen jälkeen en nähnyt poikaani useampaan tuntiin. Se, että olin juuri synnyttänyt Ryan vierelläni viiden minuutin päästä olin yksin kun poikani vietiin toiseen suuntaan ja minut toiseen. Synnytys oli todella pitkä ja kivulias ja olimme molemmat onnekkaita ettei meille käynyt sen pahemmin.
Tietyt asiat olen kertonut täällä enkä koe niitä ikäviksi kirjoittaa, mutta toisia asioita synnytykseen liittyen en halua jakaa. Mielestäni ensisynnytys ja se kokemus on sellainen minkä haluan pitää itselläni, enkä halua julkisesti kertoa kaikkea siihen liittyvää. En sanoisi, että minulle jäi hurjaa pelkoa sen jälkeen, mutta jos koskaan tulen raskaaksi uudelleen niin toivon, että saisin kokea paremman synnytyksen kuin tämän.
Mielestäni siinä ei ole mitään vikaa jos joku haluaa jakaa omaa synnytyskertomustaan ja uskonkin, että niistä on varmasti apua monelle, olenhan niitä itsekin useamman lukenut. En kuitenkaan itse halua jakaa kaikkea sitä, mitä on ehkä vielä omassa päässään pyörittelemässä ja sulattelemassa. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan nyt. Minulle synnytys oli koko raskauteni aikana asia, jota en sen kummemmin miettinyt tai pelännyt. Loppuraskaudestani aloin miettimään ja pohtimaan asioita, kuten mitä jos synnytys menee pieleen emmekä selviä vauvan kanssa tai vain toinen meistä selviää. En silti kuitenkaan pelännyt sitä itse synnytys hetkeä, kyllähän jokainen varmasti tietää ettei se synnytys ole mikään pikku jutta ja se sattuu, mutta en jotenkin edes osannut pelätä tai jännittää synnytystä samoin kuin ehkä joku toinen.
Raskauteni meni kymmenen päivää yli lasketun ajan ja minulla oli synnytyksen käynnistys päivämäärä lyöty lukkoon, mutta halusin ja toivoin että synnytykseni käynnistyisi luonnollisesti ja käynnistyihän se – vain paria päivää ennen kuin se olisi käynnistetty. Olin raskauden loppuvaiheessa totaalisen loppu, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sydney oli helleaallon alla ja siitä sekä raskaudensta johtuen oli turvotus ja epämukava olo jotakin ihan käsittämätöntä. Vauva liikkui ja potki ja en kokenut omaa oloani hyväksi sitten missään asennossa. Odotin siis synnytyksen alkamista ja toivoin sen vain tapahtuvat pian. Jännä asia on myös se, että olin riskissä ennenaikaiseen synnytykseen, mutta kymmenen päivää yli lasketun ajan sitä kuitenkin mentiin.
Asia, joka minua on kuitenkin harmittanut kaikista eniten on se, ettei Ryanilla ollut mahdollisuutta ottaa isyyslomaa ja sairaalasta palattuamme kotiin joutui hän palaamaan töihin jo seuraavana päivänä. Harmittaa sillä hän ei päässyt kokemaan sitä vastasyntyneen kanssa olo arkea ensimmäisinä päivinä samoin kuin minä. Silloin oli myös ikävä omaa tukiverkostoa Suomessa ja harmitti kun jäin heti yksin vauvan kanssa, ilman apua tai ketään jolle soittaa ja pyytää hetkeksi käymään. Toisaalta, kun apua ei ollut niin oli pakko pärjätä ja pärjättiinhän me. Vaikeaa oli silloin kun itse en voinut poikaa nostaa tai kun olin niin kipeänä että oksentelin, mutta kaikesta selvittiin ja tässä vielä ollaan. Molemmat terveinä ja eteenpäin mennään.
