Lauralla on asiaa..
Olen aina rakastanut kirjoittamista yli kaiken. Jo pienenä kirjoitin ajatuksiani ylös – päiväkirjaan, lukuisiin vihkoihin, vanhanaikaisella kirjoituskoneella ja myöhemmin alkukantaisella pöytätietokoneella. Tämä rakkaus tullee isältäni ja on jatkunut näihin päiviin asti.
Minulla on aina ollut paljon asiaa kaikesta ja joskus suollan mielipiteeni pöytään hyvinkin suorin sanoin – sen tietävät kaikki läheiseni. Olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä ja ilmiöistä: miksi olemme sellaisia kuin olemme ja mikä saa meidät käyttäytymään kuten teemme. Näitä jaksan fiilistellä ja analysoida loputtomiin. Jotkut voisivat sanoa, että tunnun jatkuvasti joko analysoivan mennyttä tai suunnittelevani tulevaa – heitellen dopamiinivoittoisesti kaikkea ihanaa, mitä ”sitten joskus” olisi ihanaa tehdä. Elän kuitenkin vahvasti myös hetkessä. Lempipuuhaani on tarkastella elämän taikaa pienen tyttöni silmien kautta: kaikki on uutta ja ah niin ihmeellistä!
Yhdeksän kuukautta sitten minusta tuli äiti ja tämä mullisti elämäni. Vielä kolme vuotta sitten vastasin kysyjille, etten tiedä haluanko perhettä tai lapsia – onko se kaikki vain yhteiskunnan meille sanelema normi? Yksi ilta Roomassa ja kuukausikaupalla etäsuhdetta muuttivat tämän. Yhtäkkiä olin kohdannut ihmisen (Suomessa asuvan – hyvin suomalaistuneen – ranskalaisen, itse asuessani Lontoossa. Go figure.), jonka kanssa halusin kokea kaiken.
Viimeiset vuodet olen saanut kasvaa paljon: ihmisenä ja nyt myös äitinä. Raskausaika aloitti minussa matkan, jonka lopputulos vielä siintää jossakin horisontissa. Olen elänyt jokaisen hetken täysillä: ollut tietoinen pienen ihmisen jokaisesta kehitysvaiheesta, liikkeestä kehossani sekä nyt jokaisesta kehitysaskeleesta, jotka seuraavat toisiaan jopa turhankin nopeasti. Välillä haluaisin ajan pysähtyvän, seuraavassa hetkessä en malta odottaa, että näen minkälainen nainen hänestä kasvaa.
Samaan aikaan meistä on muovautunut perhe. Perhe, jossa halutaan nauttia elämän pienistä iloista muttei sanota ei myöskään laadukkaan kuplivan siivittämille illoille jossakin lempiravintoloistamme – yleensä kotihoodeillamme Kalliossa. Parhaimmat hetkeni ovat kotisohvalla, kun jaamme mieheni kanssa ajatuksia esimerkiksi kuuntelemistamme kirjoista (vauva-ajan pelastus lukuhirmulle!), tyttäremme mönkii välissämme ja kissakin hyppää sohvalle.. vaikka yleensä pysyykin hyvän matkan päässä tästä arvaamattomasta mini-ihmisestä, joka muutti meille ilman hänen suostumustaan.
Vauva-aika on ollut yksinkertaistamisen aikaa. Yhtäkkiä vähemmän onkin enemmän. Ja aikaa on niille asioille ja ihmisille, jotka elämässä todella merkitsevät.
Tässä blogissa tulen jakamaan ajatuksiani äitiydestä, elämän yksinkertaisista onnenhetkistä – sekä alkavasta polustani hypnosynnytysvalmentajana. Pysy kuulolla, kerron tästäkin pian lisää. Ja tietysti itsestäni myös. Tervetuloa mukaan <3