Mummi moi, miten sulla kaikki meni?

Olen käynyt viimeisen viikon aikana mielenkiintoisia keskusteluja odottavien äitien kanssa. Pohtinut paljon sitä, miksi olemme etääntyneet niin kauas luonnosta. Mikä suuri muutos siinä, miten näemme syntymän, on tapahtunutkaan ihan muutaman sukupolven aikana.

Vielä isoisoäitimme synnyttivät lapsensa saunassa. Jatkoivat normiaskareitaan, kunnes tuli synnytyksen hetki. Siihen ei kuulunut dramatiikkaa, vaan tämä nähtiin luonnollisena prosessina, osana elämää. En sano, että meidän pitäisi palata officelle heti kun vauva on syntynyt, kuten esiäitimme palasivat pellolle maatöihin, koska työt oli saatava päätökseen. Mistä meidän kuitenkin tulisi ottaa oppia, on tapa nähdä synnytys luonnollisena osana elämää. Milloin siitä tuli jotakin niin pelottavaa ja tuntematonta?

Tämä kaikki liittynee kaupungistumiseen, siihen, kun synnytykset siirtyivät enenevissä määrin sairaaloihin. Jossakin kohtaa perimätieto äidiltä tyttärelle katkesi, ehkä suuri muutos johti myös eräänlaiseen etääntymiseen. Itsenäistymiseen. Milloin meistä tuli niin itsenäisyyshakuisia, että synnytyksen tullessa eteen, emme konsultoi sitä kaikkein läheisintä ihmistä, omaa äitiämme, joka kävi aivan saman prosessin läpi sinun kanssasi. Miten hän lähestyi synnytystä? Miten hän sen koki?

Itse en kokenut suurta pelkoa synnytystä kohtaan. Tajusin, että siihen oli isona syynä myös se, miten oma äitini ja isoäitini ovat minulle synnytyksestä puhuneet. Äitini kertoi aina, miten katsoi televisiosta päivällä Pojat-elokuvaa samalla, kun supistukset alkoivat tihetä. (Tästä ehkä juontaa syvä kiintymykseni Vesku Loiriin :D)) Kipua hän ei kokenut mitenkään sietämättömäksi, kätilöt olivat kehuneet äitini korkeaa kipukynnystä. Tässä kohtaa itse kiukustun: miksi nämä kehut piti ulkoistaa? Miksi he eivät kehuneet äitini kykyä synnyttää, sen sijaan että kehut menivät jollekin äitini vaikutuspiirin ulkopuoliselle. Mitä jos hän vain osasikin kohdata synnytyksen tuntemukset juuri oikealla asenteella?

Mummoni teki hengitysharjoituksia keittiön matolla ja hälytti isoisäni paikalle vasta, kun tuli hetki lähteä sairaalaan. Hän kohtasi synnytyksen tyynesti, teki työtä yhdessä kehonsa kanssa. Yksin ja rauhassa. Hän oli päässyt hypnosynnytyksen ytimeen. Ilman, että sitä oli kukaan hänelle opettanut.

Tällaisen perimätiedon turvin lähdin kohti omaa synnytystäni luottavaisin mielin, luotin kehoni kykyyn synnyttää, en malttanut odottaa, että näen mihin se oikein pystyykään. Yhdessä vauvani kanssa.

Ei anneta arvokkaan perimätiedon hävitä, jutellaan näistä asioista niiden kanssa, jotka asioista eniten tietävät. Vaihtakaa ajatuksia isoäitienne kanssa, jos se vielä on mahdollista – kysykää, mitä he ovat kuulleet omasta syntymästään. Jutelkaa naisten kanssa, jotka ovat tulleet eri kulttuureista: minkälaisena riittinä siellä syntymä nähdään. Meillä on paljon opittavaa. Synnytyksen jos jonkin suhteen meidän on tärkeää avartaa katsontakantaamme. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Eikä se oikea tapa tule sairaalan sanelemana, vaan se voima ja tieto, nousee sinun omasta sisimmästäsi. Kehossasi asuu syvä viisaus ja se on synnytyksen paras asiantuntija. Kunhan vaan hiljennämme mielemme ja kuuntelemme vaistoamme. Ja esiäitejämme, joissa asuu suuri viisaus.