Kun vintagejumalat vastaavat
Kun viime talvena kadulla tuli vastaan kirkkaanpunaisia villakangastakkeja, huokaisin joka kerta mielessäni:
mäkin haluun!
Talvi oli ja meni. Kesällä luin mummolassa Hyvän mielen vaatekaappia, joka kannusti huolehtimaan vaatteista paremmin, korjaamaan ja arvostamaan niitä. Ajattelin, että khyl khyl, pitääkin käydä taas suutarilla ja ruveta käyttämään korjausompelimoa.
Seuraavana päivänä tapahtui ihme. Löysin mummolan vintiltä haaveitteni punaisen villakangastakin.
Takin vuori oli riekaleina, mutta: takki istui! Kun pituutta on annettu 159 senttiä, on varsinainen tapaus löytää istuva vaate, jonka selkäpuoli ei pussita yhtään.
Takki on äitini vanha ja peräisin 1970-luvulta. Vintagesuojelukset pitivät onneksi huolen, että löysin sen vasta, kun minulla varmasti riittäisi intoa kunnostamiseen.
Eikä pelkkä into ja hyvä tahto ihan riitä, jos on ompelutaidoton. Googlettelin kesällä suomalaisten ompelimojen hinnastoja, ja Helsingissä pitkän takin vuorinvaihto olisi maksanut monissa paikoissa alkaen 180 euroa. Tiedänhän mä, että työ maksaa ja verotus on kovaa, mutta onhan tuo nyt monelle aika mojova budjetti.
Korjautin takin täällä Belgiassa, ja lähimmässä ompelimossa hommasta veloitettiin 75 euroa. Ei se ilmaista ollut, mutta onhan tuo nyt halpa hinta takista, joka on sitä vuoria lukuunottamatta kestänyt äidiltä tyttärelle.
En kuitenkaan tiedä, olisinko nykytilanteessa raaskinut laittaa korjauksiin lähemmäs kahta hunttia.
Mites muut, millaisia summia raaskitte laittaa palveluihin? Missä menee kipuraja? Vai tuetko paikallista työtä ja ekologisia valintoja, hinnasta viis?
P.S. Hesarissa oli tänään juttu, jossa käytiin Hyvän mielen Vaatekaapin kirjoittajan kanssa kaupoissa hipeltämässä vaatteita ja arvioitiin niiden laatua. Siinäkin todettiin, että laadukasta vaatetta kannattaa aina korjauttaa, jos haluaa olla ekologinen ja taloudellinen. Niinpä niin, kun vain oppisi bongaamaan sitä laatua, kun ei noi vintagejumalat ole kuitenkaan aina kuulolla. Saramäen uutta kirjaa odotellessa…