10 päivää Suomessa ja yllätyshaikeus
Tein toisen Suomen-reissuni muuttomme jälkeen. Molemmilla kerroilla olen mennyt kymmeneksi päiväksi, ettei tarvitsisi aikatauluttaa jokaista päivää minuutilleen ja aamusta iltaan täyteen ohjelmaa. Tällä kertaa ajoitin reissun kaiken lisäksi taktisesti kahden viikonlopun ympärille, rai rai!
Kesän reissulla mulla oli jopa aikaa käydä lapsuudenkotiin jäänyttä roinaa läpi, nyt en tajua mitä tapahtui, kun en kerennyt edes kynsiä lakkaamaan. Ekana sunnuntaina lösähdin kyllä illaksi Netflixin ääreen lepuuttelemaan, mutta muuten taisin olla melkein koko ajan menossa tai tulossa.
Ja mikäs sen parempaa, koska söin perheen kanssa ihanaa ruokaa himassa, juhlin ristiäisiä, pääsin saunaan ekaa kertaa vuoteen ja lilluin paljussa monta tuntia, kävin vaarin luona kahvilla, terapoin itseäni opiskelukavereiden kanssa ja muutenkin tuli istuttua kavereiden kanssa aika monessa kuppilassa, saunoin toisen kerran, kävin katsomassa mummoani Jyväskylässä, yökyläilin siskon luona, vein kummitytön katsomaan Onnelia ja Annelia ja juhlin lopulta viikonloppuna kahden lempparimuijan synttäreitä. Nukuin viidessä eri paikassa.
Hauskaa oli, mutta ei tuollaista humputtelua kyllä määräänsä enempää kestä. Tulin kotiin maanantai-iltana enkä eilen suostunut poistumaan kotoa edes kauppaan.
Koneessa oli vieressäni tyhjä paikka ja pääsin vajoamaan ajatuksiini. Mietin taas sitä kummallista ristiriitaa, että olen menossa illaksi kotiin, mutta kuitenkin poispäin perheestä ja kavereista. Se tuntui tällä kertaa todella lujaa, johtuen varmaan siitä miten tiivisti vietin kymmenen päivää kaikkien läheisten kanssa. Ei auttanut yhtään, että pilvien päällä olikin soma pastellitaivas. Olisi paljon helpompaa velloa ikävässään hillitysti, jos ympärillä säätila olisi synkassa ja voisi sulautua ankeaan harmaaseen, mutta näkymä oli niin nätti että liikutuin vähän siitäkin. Tuli pieni itku, ja se oli oikeastaan semmoinen itku mitä ei ole vielä tullut aiemin itkettyä, vastuun ottamista omasta valinnastaan lähteäkin vähän kauemmas kaikista.
Mutta silti, minä tunsin olevani matkalla kotiin, ja siksi ihan sinut kaiken tämmöisen ajoittaisen haikeudenkin kanssa.
