Iloinen bussikuski ja muita kotiutumisen merkkejä

Uuteen kaupunkiin muuttaessa sitä on jonkin aikaa vähän paikaltaan reväisty olo. Kaikki on vierasta. 

Kunnes ei enää olekaan, ja huomaat arkeen muodostuneen tuttuja sekalaisia asioita, jotka saa hyvälle tuulelle – kuten poikkeuksellisen hyväntuulinen bussikuski, joka silloin tällöin osuu kohdalle.

Mulla on siis teoria, että joka kylällä on oma The Bussikuskinsa.

Se, jonka kaikki tyypin kohdanneet tietää ja tunnistaa.

Täällä mun lempparikuski tyyppi, joka leppoisasti kailottaa kaikille pois jäävillekin hyvät illanjatkot niin että ihan varmasti kuuluu. Mua naurattaa joka kerta kun kopista kajahtaa, koska tähän muuhun pidättyväiseen kulttuuriin verrattuna se ukkeli on niin äänekäs ja iloinen.

Espoon sisäisellä linjalla 13 kulkeneet saattavat muistaa linja-autossa saa hymyillä -kuskin, jonka dösä oli aina koristeltu kuljettajan lapsuusmuisteloilla. Tavanomaisten nenäsumutemainosten joukossa oli käsin askarreltuja kortteja, joissa fiilisteltiin, miten mukavaa lapsena oli matkustaa bussilla. Kurja päivä koulussa? Linja-autossa saa hymyillä!

Stadissa viimeisimmäksi jäi mieleen linjan 58 kuuluttajajäbä, joka rupesi Pasilan kohdalla puhumaan sellaisella matalalla lentokapteenityylillä: ”hyvää iltaa arvoisat matkustajat, täällä puhuu kuljettajanne…” Ai hitto miten mä arvostin tuollaista ihanan huonoa vitsiä marraskuisessa Pasilassa.

(Kiitos kaikille outolinnuille, päivänsäteille ja hassuttelijoille. Ootte ihan best.)

Niin, ne muut merkit:
Hankit kirjastokortin ja meinaat moikkailla kadulla lähikuppiloiden työntekijöitä luullen niitä sun tutuiksi.

 

Puheenaiheet Höpsöä

Kun vintagejumalat vastaavat

Kun viime talvena kadulla tuli vastaan kirkkaanpunaisia villakangastakkeja, huokaisin joka kerta mielessäni: 

mäkin haluun!

Talvi oli ja meni. Kesällä luin mummolassa Hyvän mielen vaatekaappia, joka kannusti huolehtimaan vaatteista paremmin, korjaamaan ja arvostamaan niitä. Ajattelin, että khyl khyl, pitääkin käydä taas suutarilla ja ruveta käyttämään korjausompelimoa.

Seuraavana päivänä tapahtui ihme. Löysin mummolan vintiltä haaveitteni punaisen villakangastakin.

Punainen villakangastakki

 

Takin vuori oli riekaleina, mutta: takki istui! Kun pituutta on annettu 159 senttiä, on varsinainen tapaus löytää istuva vaate, jonka selkäpuoli ei pussita yhtään.

Takki on äitini vanha ja peräisin 1970-luvulta. Vintagesuojelukset pitivät onneksi huolen, että löysin sen vasta, kun minulla varmasti riittäisi intoa kunnostamiseen.

Eikä pelkkä into ja hyvä tahto ihan riitä, jos on ompelutaidoton. Googlettelin kesällä suomalaisten ompelimojen hinnastoja, ja Helsingissä pitkän takin vuorinvaihto olisi maksanut monissa paikoissa alkaen 180 euroa. Tiedänhän mä, että työ maksaa ja verotus on kovaa, mutta onhan tuo nyt monelle aika mojova budjetti.

Korjautin takin täällä Belgiassa, ja lähimmässä ompelimossa hommasta veloitettiin 75 euroa. Ei se ilmaista ollut, mutta onhan tuo nyt halpa hinta takista, joka on sitä vuoria lukuunottamatta kestänyt äidiltä tyttärelle.

En kuitenkaan tiedä, olisinko nykytilanteessa raaskinut laittaa korjauksiin lähemmäs kahta hunttia.

Mites muut, millaisia summia raaskitte laittaa palveluihin? Missä menee kipuraja? Vai tuetko paikallista työtä ja ekologisia valintoja, hinnasta viis?
 

P.S. Hesarissa oli tänään juttu, jossa käytiin Hyvän mielen Vaatekaapin kirjoittajan kanssa kaupoissa hipeltämässä vaatteita ja arvioitiin niiden laatua. Siinäkin todettiin, että laadukasta vaatetta kannattaa aina korjauttaa, jos haluaa olla ekologinen ja taloudellinen. Niinpä niin, kun vain oppisi bongaamaan sitä laatua, kun ei noi vintagejumalat ole kuitenkaan aina kuulolla. Saramäen uutta kirjaa odotellessa…

Muoti Ostokset Trendit