Rakastan: Chef’s Table
Chef’s Table on lähes täydellinen tv-sarja.
Tähän tulokseen olen tullut kaikki kolme kautta katsottuani. Viimeisin, Chef’s Table Ranska, ilmestyi Netflixiin 2. syyskuuta.
Jokaisessa jaksossa yksi keittiömestari kertoo elämästään, ravintolastaan ja filosofiastaan ruuan takana.
On aivan käsittämätöntä, miten telkkarisarja pystyy pelkästään näkö- ja kuuloaistiin vedoten kertomaan ruuasta niin paljon. Musiikin ja kuvan käyttö on maagista, ja joka jaksossa nähtävät klassisella musiikilla säestetyt ruokalajikollaasit… siinähän menee ihminen ihan hurmioon.
Jos mulla olisi mahdollisuus maistaa jotain niistä ruuista vielä samalla, mun aistit luultavasti räjähtäisi enkä toipuisi koskaan ennalleni.
Sarjassa elämästään kertovat keittiömestarit oli ihan käsittämättömiä tyyppejä, ja varsinkin ensimmäistä kautta katsoessa näiden ihmisten luovuus ja mielentila saa ihan hämilleen. Joidenkin kohdalla huusin vaan sohvalta, että toihan on ihan hullu!
Toisella kaudella erikoisia luonteita osasi jo vähän odottaakin. Silti varsinkin kakkoskauden avausjakson tarina saa miettimään, että miten voikaan ihmisen mieli toimia noin. Sarja ei kerro pelkästään ruuasta, vaan sellaisesta luovuudesta, joka saa tällaisen tallaajan montun auki.
Jokaisen kauden päätteeksi tietysti spekuloidaan, että minkä niistä ravintoloista valitsisit, jos saisit mahdollisuuden mennä syömään yhteen niistä.
(Kyllä mä varmaan kallistuisin sen kreisin ruotsalaistyypin pitämään ravintolaan pohjoisruotsalaisessa tuppukylässä.)
