Kärsivällisyys palkitaan eli mielenrauhaa belgialaisittain
Kirjoitin heinäkuussa, että olen hakenut Antwerpenin kaupunkipyörien vuosikorttia ja olen jonossa suunnilleen sijalla 11 000. Ei mulla ollut aavistustakaan, kauan yli kymmenentuhannen ihmisen jonossa menisi. Puoli vuotta, vuosi, kaksi?
Mulla on viimein vastaus: viisi ja puoli kuukautta! Tammikuussa pääsin tilaamaan korttini, enkä ollut edes ensisijaisesti närkästynyt, että miten helvetissä tässäkin kesti näin kauan, vaan oikeastaan ihan tyytyväinen, että tämäkin asia lopulta onnistui.
Jos haluaa oppia pois pahimmanlaatuisesta hätähousumentaliteetista, niin suosittelen lämpimästi Belgiaa. Ensimmäiset puoli vuotta olet raivoissasi, sitten alat ehkä, pikkuhiljaa, antaa periksi ja pääset hyväksyntävaiheeseen, jonka päätteeksi luovutat kontrollifriikkiytesi mahtavampien voimien haltuun.
Ellei käy niin kuin Charles Baudelairelle, joka vihasi Belgiaa elämänsä tappiin asti. Luin viimein Suomen Kuvalehden Belgia-reportaasin He tekevät kaiken väärin, joka avaa vähän tätä epävaltiota. Hauskinta jutussa on kuitenkin lukuisat Baudelaire-sitaatit: jo 150 vuotta sitten tuo ranskalainen äkäpussi kirjoitti belgialaisten virkamiesten kanssa asioinnista, että tämä ylitti kaikki aiemmat vastoinkäymiseni.
Hear, hear! Mutta keksi hän jotain hyvääkin:
Vihattava Belgia on tehnyt minulle suuren palveluksen. Se on opettanut minua luopumaan kaikesta. Minusta on tullut sees, koska minun on mahdotonta olla tyytyväinen.
Voi Charles. Otteesi aika pessimistinen, suorastaan aggressiivinen, mutta tajuan mitä tarkoitat. Minäkin luovutin, ja nautin suuresti rennommasta (tai vain välinpitämättömästä) suhtautumisestani erilaisiin pieniin ongelmiin.
SK:n jutussa on monta valtiotason esimerkkiä siitä, että jos belgialaisuus pitäisi tiivistää yhteen piirteeseen, se olisi tämä: kaikesta pyritään tekemään mahdollisimman hankalaa ja vaikeaa. En tiennyt, olisiko lukiessa pitänyt itkeä vai nauraa, mutta ihme kyllä verenpaineeni ei noussut lainkaan.
Mielenrauhaa à la Belgia.
