ALUNPERIN JULKAISTU 11.3. 2015

Olen lähiaikoina mietiskellyt aika paljon sitä, mistä oma motivaationi fitnessurheilua kohtaan muodostuu. Ilmiselvästi se ei voi muodostua jo saavutetusta menestyksestä, koska sellaista minulla ei oikeastaan ole. Se ei voi myöskään muodostua pelkästä halusta tepastella pikkubikineissä kisalavalla, koska se hetki on niin ohitsekiitävän lyhyt (vaikka aivan mahtavaa onkin!). Voiko se muodostua halusta näyttää lihaksikkaalta ja esikuvieni kaltaiselta? No, enpä näytä. Toki kehosta varmaan näkyy, että salilla on joskus pyörähdetty. Mutta en usko että koko motivaatio voi tästäkään muodostua. Tietysti minua motivoi suuresti se, että haluan nähdä, millaisen saan kehostani muokattua. Esimerkiksi kehonrakennus on mielestäni mielettömän hieno taiteenlaji ja arvostan todella paljon sitä kilpailijoiden omistautumista ja intohimoa lajia kohtaan. Itsestäni ei kehonrakentajaksi olisi, mutta samankaltaista omistautumista vaaditaan kaikissa muissakin fysiikkalajeissa. 

Mutta niin, siitä motivaatiosta. Motivaatiota tukee se, että tekemisellä on jokin merkitys. Mikä se kenellekin on, se on sitten hyvinkin henkilökohtaista. Tavoitteellisuus on toinen tärkeä osa motivaation muodostumisessa. Ilman tavoitteita ei oikein voi saavuttaa mitään. Tekemisen pitäisi olla myös sopivan haasteellista, jotta mielenkiinto säilyy. Fitnessurheilussa nämä haasteet, tavoitteet ja merkitykset on aika pitkälti itse määriteltävissä. Haluaako tavoitella omaa parasta kuntoaan, EM-kisapaikkaa, SM-kultaa, ammattilaiskorttia. Myös sosiaalinen ympäristö vaikuttaa osaltaan motivaatioon. Se, että läheltä löytyy tukevia ja kannustavia ihmisiä, merkitsee varsinkin kisadieetillä todella paljon. Toki myös ”offilla”, mutta itselläni ainakin tuen merkitys vielä korostuu dieetillä. Vaikka fitness onkin monesti melko yksinäistä puurtamista, niin ehkä osaltaan juuri siksi se ulkopuolinen tuki on merkittävässä asemassa jaksamisen ja motivaation näkökulmasta. 

Kisalavojen menestyjiä kun katsoo, niin he eivät ole niitä, jotka juuri sillä yhdellä ainoalla oikealla tekniikalla tekevät sitä ylätaljaa. Tai ovat aktiivisimpia somettajia. Tai muuta vastaavaa. Voittajia ovat ne, jotka tekevät sitä perushommaa = kovaa treeniä ja kunnolla ruokaa, vuodesta toiseen, jaksavat syttyä jokaiseen treeniin ja omistautua lajilleen ja elämäntavalleen samalla siitä nauttien. Uskaltaisin väittää, että melko yleistettävissä on se, että dieetillä on nälkä ja väsy, ajatukset harhailee herkkuruuissa ja mieli tekee tepposia erityisesti peiliin katsoessa. Silti löydetään se palo tekemistä kohtaan eikä aleta syyttämään fitnessiä lajina mm. syömishäiriöistä tai mistään muustakaan. Se on kuitenkin vaan laji, se ei halua kellekään mitään pahaa. Ihmiset itse ja niiden vääristyneet ajatukset fitnesselämästä tekevät ihan itse sitä pahaa itselleen. 

Törmäsin juuri eilen pitkästä aikaa Arnoldin kuuteen menestyksen sääntöön. Suosittelen tutustumaan, pätee niin urheilussa kuin työelämässä 🙂 Tässä kuitenkin säännöt lyhyesti:

1. USKO ITSEESI

2. RIKO SÄÄNTÖJÄ

3. ÄLÄ PELKÄÄ HÄVIÄMISTÄ

4. ÄLÄ KUUNTELE NEGATIIVISIA IHMISIÄ

5. TEE TYÖTÄ HULLUNA

6. ANNA TAKAISIN

”Jaksat yrittää vain siksi, koska uskot itseesi ja omiin visioihisi sekä tiedät, että se on oikea tie menestykseen.”

”Jos haluat voittaa, sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin äärettömän kova työ. Mi­kään näistä säännöistä ei muuten toimi, ellet tee kovasti töitä. ”

Kurkkaa video Arskan opeista TÄSTÄ.

Itselläni kolahtaa varsinkin tuo ajatus, että häviämistä ei pidä pelätä. Syyllistyn siihen ihan liikaa. Pelkään monesti edes yrittää mitään, koska pelkään jo etukäteen mahdollista epäonnistumista. Tämän asian kanssa pitää vaan sitten tehdä niitä töitä, että saa ajatusmaailmaansa vähän terveempään suuntaan. 

Loppujen lopuksi en osaa tarkaan määritellä sitä, tai ainakana pukea sitä sanoiksi, mikä minua motivoi. Se on monien asioiden summa ja joku sellainen sisäinen tunne, että #tääonmunjuttu. Ehkä ihan paska selitys, mutta ainoa mikä multa tällä hetkellä löytyy 😉