ALUNPERIN JULKAISTU 24.2.2015

Keiteleläisenä teininä odotin joka päivä sitä hetkeä, kun ovet aukeaa, maailma on avoinna, kukaan ei pitele ja pystyy hyppäämään pää edellä elämään (puuhun) ja ottamaan vastaan mitä tulee. Haaveilin asuvani maailman metropoleissa ja tuntevani suurkaupunkien sykkeen suonissani. Kuvittelin aina työllistäväni itse itseni ja tekeväni jotain luovaa ja innovatiivista ilman kellokortteja. Jotain, missä saan toteuttaa itseäni ja tehdä työtä suurella tunteen palolla ja antaumuksella. En haaveillut rikkauksista tai hienoista autoista, vaan itsenäisyydestä, riippumattomuudesta ja vapaudesta tehdä juuri sitä, mitä sieluni halajaa. Haaveilin taidelukiosta, yhteiskuntatieteiden opinnoista, meikkitaiteilijan urasta, freelancer toimittajan työstä, terävien pakinoiden kirjoittamisesta, luomisen tuskasta. Mistä milloinkin. Siitä, että minusta tulisi jotain. Että minut muistettaisiin jostain. En niinkään haaveillut julkisuudesta julkisuuden vuoksi, vaan siitä, että olisin osa jotain suurempaa, hemmetin hyvä siinä jossain. Kaiken tämän ohella arvelin siinä sivussa hankkivani pari lasta ennen kuin olen 30 ja päivänselvää olisi, että olen naimisissa viimeistään 25-vuotiaana. 

15 vuotta myöhemmin herään Vantaalla vuokrakaksiossani kello viisi herätyskellon kilistessä. Pesen hampaat, laitan hiukset kiinni, meikkaan pikaisesti. Ihan vaan oman naamani, koska minusta ei tullut maailmankuulua meikkitaiteilijaa. Teen eväät, joita en jaksanut edellisenä iltana tehdä, vaikka tiesinkin, että aamulla vituttaa. Kaivelen lisäravinnepurkkeja ja vilkaisen jääkaapin ovessa olevasta lapusta, muistinko nyt varmasti kaiken. Tarvon räntäsateessa kahden huonosti koulutetun, mutta minulle rakkaan kääpiöpinserin kanssa koirankakkapussit tuulessa lepattaen, varpaat märkinä ja rillit huurussa. Astun koiranpaskaan, minkä tietenkin huomaan vasta kotona, kun tepastelen ympäri eteisen lattiaa. Työpaikalla vaihdan päälle sairaalan valkoiset vaatteet, jotka ei sitten vahingossakaan istu minkäänlaiselle vartalolle. Tunnen oloni melko epäviehättäväksi, mutta se ei sinällään haittaa, sillä ketään ei kiinnosta. Jos kiinnostaa, se ei ikinä ole hyvä asia. Jaan lääkkeet, teen aamupesut, tappelen tietokoneen kanssa, soittelen viisitoista puhelua selvittääkseni tasan yhden asian, vaikka pitäisi hoitaa sataa asiaa yhtä aikaa. Siinä sivussa toimin terapeuttina, tarjoilijana, tukihenkilönä, tulostimen korjaajana, siivoojana, ihmisten turhautuneisuuden roskaämpärinä, farmaseuttina, kylvettäjänä, elvyttäjänä, läsnäolijana… 

Työpäivän jälkeen on sitten aikaa ja energiaa niille omille jutuille, joista elämässä pitää nauttia. #tääonmunjuttu Metropoleissa seikkailun sijaan seikkailen paikallisbussilla Vantaalla ja kiroan joukkoliikenteen vähintään pari kertaa viikossa (päivässä) alimpaan helvettiin. Suurkaupungin syke tuntuu suonissa virtaamisen sijaan jomotuksena otsalohkossa. Kotona täytyy miettiä, uskaltaako istahtaa sohvalle, koska siihen väkisinkin nukahtaa. Pitäisi muistaa maksaa lainanlyhennykset ja sähkölaskut, kaupassakin olisi kiva käydä. Satuin vaan jättämään pankkikortin auton katolle viikko sitten, joten uutta korttia odotellaan edelleen. Vaikka kaikki on hyvin, mies saa osakseen kuunnella tyhjänpäiväistä kitinää ja pienimuotoisia hemoromahduksia. Ravitsemustieteen opinnot tuntuu vähän raskaille työn ohessa, vaikka ajattelinkin niistä suoriutuvani ihan vaan siinä sivussa. Kampaajallekin pitäisi päästä ja mitähän tuolle naamalle keksisi. Kropassa on liikaa rasvaa. Ei tullut minusta sellaista atleettista energiapakkausta millaiseksi aina aikuisen minäni kuvittelin. Puhumattakaan sitten äitiydestä. Täytän ensi vuonna 30. Ei huutele biologinen kello, mutta onhan se vähän… Kolkyt vee. Jumankauta. Mihin ne vuodet häviää?

Sitä käy jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa, ihan jokainen meistä, vaikkei sitä koko aikaa niin tiedostakaan.  Millainen ihminen olen tekemieni valintojen perusteella, miten koen itseni, omat ajatukseni, mihin petyn ja minkä vuoksi, mistä iloitsen, olenko tärkeä, tiedänkö kuka olen? Mikä saa minut syttymään? Se kysymys on kaivellut minua lähipäivinä. Onko minusta tullut intohimoton vetelä nilviäinen joka suorittaa elämäänsä päivästä toiseen samojen normien mukaan eikä uskalla unelmoida mistään, tavoitella mitään? 

Mietin asiaa, kunnes havahduin taas omaan itsekriittisyyteeni. Minua vainoaa vain minä itse ajatellessani, etten ole saanut mitään aikaiseksi lähes 30 vuotisen elämäni aikana. Oikeasti olen saanut paljonkin aikaan, mutta tulen luultavasti saamaan vielä enemmän aikaan tulevina vuosina, kun pikkuhiljaa alan käsittää tätä elämänkulkua. Ja mikä ihmeen mittari se sellainen on, että mitä saat elämässäsi aikaan? Onnellisen elämän mittari? Tuskin. Ehkä tehokkuuden mittari, mutta sellaisesta en ole ikinä ollut niin kiinnostunut. Ei tullut minusta toimittajaa eikä kirjailijaa, ei edes kansanedustajaa, mutta onneksi elämä heittää aina välillä uusia haasteita tielle. Kun jostain luopuu, voi saada jotain vielä parempaa tilalle. Vaikka New Yorkin sijaan asunkin Vantaalla, niin tänä päivänä pidän tärkeämpänä sitä, että saan nukahtaa ja herätä parhaassa mahdollisessa seurassa joka päivä ja tuntea adrenaliiniryöppyjä nostellessani (pieniä vaaleanpunaisia) painoja kuntosalilla ja leipoessani toisinaan ihanaa raakasuklaakakkua varsin mukavassa vuokrakaksiossamme. Tosin edelleen minun sisälläni jossain määrin asuu se elämänjanoinen teini, joka haluaa nähdä kaiken ja enemmän. Tuskin se ikinä sieltä kokonaan häviääkään 🙂