Urbaani legenda

ALUNPERIN JULKAISTU 10.9.2015

Lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi parturi-kampaajaopintojen jälkeen tammikuussa 2007 alunperin tarkoituksenani opiskella samaan syssyyn myös terveydenhoitajaksi, koska varsinaisessa sairaanhoitajan työssä, esimerkiksi vuodeosastolla, en pystynyt itseäni kuvittelemaan. Vielä viimeisenä vuotena opiskellessani mielenterveystyön suuntaavia opintoja mietin, että ei saatana, mihin sitä on tullut ryhdyttyä. En edelleenkään osannut kuvitella itseäni osastotyöhön, mutta toisaalta en yhtään sen enempää poliklinikallekaan. Totesin kuitenkin, että alan työnäkymät ovat hyvät, eikä kannata lähteä opiskelemaan mitään, mistä ei varmuudella irtoa työpaikkaa. Tein opiskeluajan keikkaa ja olin kaikki lomat töissä terveyskeskuksessa, viimeiset neljä kuukautta opiskeluajasta taisikin mennä ilman yhtäkään vapaapäivää. Heti opinnäytetyön palautuksen jälkeisenä päivänä sairastuin flunssaan. Pientä stressinpoikasta oli ollut ilmassa. 

Valmistuin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta ja menin töihin terveyskeskukseen kotipaikkakunnalleni, koska halusin saada kädentaitoja ja kokemusta somaattiselta puolelta ennen mielenterveyspuolelle työllistymistä. Olin jo opiskeluaikana tehnyt vuorotyötä, mutta valmistumisen jälkeen työelämään päästessä se realisoitui, miten vaikeaa on nukkua ja rytmittää elämänsä jatkuvasti vaihtelevien työvuorojen mukaan. Totesin kuitenkin myös sen, että pelkkää päivävuoroa ei ole juuri missään tarjolla ja toisaalta taloudellisesti ei olisi siihen mahdollisuuttakaan, koska palkka jäisi silloin todella pieneksi. Samalla jäi unholaan terkkariopinnot, koska terveydenhoitajille on melko vähän paikkoja auki ja palkka jää 3-vuorotyötä tekevän sairaanhoitajan palkkaa pienemmäksi. Uniongelmat ja stressi vastuusta painoivat, pyörryin jopa kerran töissä ja jouduin sairaslomalle muutamaksi päiväksi. 

yotyo.jpg

Kului vuosi, kyllästyin, selailin työvoimatoimiston sivuja ja arvoin silmät kiinni minne hakisin töihin. Arpa osui Ouluun, keuhko-osastolle. No, mikäs siinä, ihan vieras kaupunki mutta ei kun hakemusta menemään. Sain vakituisen työpaikan, yökkäsin ajatuksesta kaikesta siitä lentelevän liman määrästä, hyvästelin ihanat työkaverini ja pakkasin tavarani muuttoautoon. 

Oulussa opin kolmen ja puolen vuoden aikana paljon keuhkopotilaiden ja sisätautipotilaiden hoidosta ja valvontatyöskentelystä, mutta toki paljon jäi opittavaa. Pikkuhiljaa aloin tottua vastuun määrään, mutta vielä tänä päivänäkin se välillä hirvittää. Totuin jopa siihen limaan, jota tosin ei lentele (yleensä) niin paljoa kuin ennakkoon epäilin. Ikävöin edelleen joka päivä kaikkia ihania työkavereita ja ystäviä, joihin sain Oulussa tutustua. Ihanista ihmisistä huolimatta päätin ottaa uuden hypyn kohti tuntematonta ja hakea töitä Vantaalta ja Helsingistä ja sain kuin sainkin paikan – mistäs muualta kuin keuhko-osastolta. Ja kun nyt olen kaikkia entisiä työkavereita ihanaksi kehunut, niin täytyy kehua kyllä nykyisiäkin – ihania ovat!

En tartu poliittisiin aiheisiin normaalisti sosiaalisessa mediassa. En juurikaan avaa siellä tuntemuksiani ja elämääni kovin syvällisellä tasolla. En ole hirveästi harrastanut sitä täällä blogissakaan, enkä aio edelleenkään tarttua mihinkään pakolais- tai maahanmuutto- tai budjettiasioihin. Provosoidun kyllä melko herkästi, mutta puran sen pahimman kärjen siltä kotona, koska en usko että some-huutelu edesauttaa hirveästi yhtään mitään. Olen kuitenkin lueskellut tapojeni vastaisesti (yleensä elän melkoisessa uutispimennossa omasta vapaasta tahdostani) lähipäivinä aika paljon näitä uutisia, puolesta ja vastaan joka asiassa ja mietiskellyt, mitä mieltä minä olisin jos minulta joku jotain kysyisi. Enkä osaisi edelleenkään vastata yhtään mihinkään mitenkään, koska en usko että monikaan uutinen pystyy esittelemään mitään asiaa täysin puolueettomasta ja/tai todellisesta näkökulmasta. En siis tiedä, miten asiat todellisuudessa ovat, joten en osaa esittää niille oikeanlaisia ratkaisuja. Onneksi se ei ole minun tehtäväni. Aika monien muiden tehtävä se tuntuu olevan, mutta erilaiset näkökulmat ja rakentava(?) keskustelu ovat tietenkin aina hyvä asia. 

Yhteen asiaan on kuitenkin minullakin sanottavaa. Olen nyt muutamasta eri keskustelusta lueskellut, että hoitoalan työntekijät eivät tee työtään palkan vuoksi, vaan kutsumuksen. Yllä kirjoittelin omaa historiaani alalla ja koen, että työn parasta antia on ollut tutustua työkavereihin, joista osasta vuosien varrella on tullut hyviä ystäviä. Myös ylipäätään se, että töitä on tarjolla lähes ympäri maata (ja maailmaa) ja olen saanut kaksi vakipaikkaa peräkkäin, on hieno asia.  En kuitenkaan ole koskaan elämäni aikana kokenut minkäänlaista kutsumusta alalle, vaikka pyrinkin hoitamaan työni hyvin ja kohtaamaan potilaani niin inhimillisesti, kuin mahdollista. En myöskään tunne ketään, joka ilmaiseksi tekisi tätä työtä päivääkään tai eläisi ihan vain työnteolle. Yleensä se niin sanottu ”kutsumus” murenee ensimmäisten työvuosien aikana, kun totuus (tai potilaan nyrkki) iskee vasten kasvoja. Jos oma lapseni (jollaista ei siis ole olemassa, ainakaan tällä hetkellä) ilmaisisi halunsa lähteä opiskelemaan hoitoalalle, laittaisin aika hanakasti vastaan. Työ on lähes koko ajan negatiivisten asioiden, tapahtumien ja tunteiden käsittelyä. Hoitaja on roskasäiliö, johon monet potilaat kuin myös muiden ammattiryhmien edustajat purkavat monesti pahaa oloaan. Työvuorot vaihtelevat miten sattuu, minkäänlaista säännöllistä rytmitystä on turha haaveilla elämään. Suurimpana motivoijana monille tässä on juurikin ne sunnuntai- ja yölisät, koska niillä ilta- ja lauantailisillä ei tee oikeastaan yhtään mitään – ja peruspalkkaa voisi kutsua nöyryyttäväksi. Alan ja maan vaihto alkaa täydellä varmuudella houkutella suurta osaa hoitajista hallituksen leikkauslistan myötä.

sh_kutsumus.jpg

En yhtään epäile, etteikö tätä asiaa tietäisi jo kaikki. Varmasti tietääkin. Mutta samalla tavalla kuin voitaisiin lopettaa se pakolaisten älypuhelinten ihmettely,voitaisiin lopettaa myös sairaanhoitajien kutsumuksesta puhuminen. En halua urputtaa ja heittäytyä marttyyriksi raskaan työni siivellä, se on ihan tarpeeksi raskasta ilman jatkuvaa narinaakin. Mutta come on, kutsumus elättää vuonna 2015? Toki voidaan sanoa, että jokainen työ on kutsumustyö ja on niitä ihmisiä, jotka ovat lapsesta saakka haaveilleet hoitajan, poliisin tai palomiehen ammatista – mutta pidetään ne asiat erillään palkkakeskusteluista. Ihan samalla tavalla joku on haaveillut roskakuskin tai sähkömiehen ammatistakin, eikä heidänkään palkka-asioistaan keskustellessa vedetä esiin sitä korttia, että Pekka kyllä tykkäsi sähköjohdoista jo 5-vuotiaana. Kutsumus ei elätä ketään.

 

puheenaiheet ajattelin-tanaan tyo raha
Kommentit (5)
  1. Olen nähnyt hoitajia yötyössä eikä mikään heistä paista läpi.

  2. Ois hyvä, jos alat, jotka ovat oikeasti kutsumushommia (politiikka, pomottelu) olisi suhteutettu siihen palkkaan, millaista iloa siitä ikinä saavatkaan. Samoin puhelinmyynti, niin saataisiin se homma oikeasti historiankirjoihin (yksi ala sentäs, jonka autmatisointia odotan innolla!).

    Ihan maalaisjärjellä ajateltuna mua kummastuttaa, miten hoitotyötä edelleen kutsutaan minään kutsumusammattina, kun työllisyystilanne enemmän sanelee sen, että sinne kans kouluttaudutaan, niin siinä ei ole mitään kutsumusta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *