Elämästä

Välillä vähän väsyttää. Ei jaksaisi yhtään mitään. Tätä omaa elämää, joka tuntuu vain junnaavan paikoillaan. Ja vaikka elämässäni on kaikki vallan mainiosti, niin mä vaan murehdin pääni puhki kaikkea mahdollista.  Miksi olen tällainen, enkä osannut tuotakaan tehdä. Äh.

Sitten tulee hetki, kun kaikki on taas loistavasti. Hetki, kun huomaan kaiken hyvän murehtimisen valuvan hukkaan, taivaan tuuliin. Kauas pois. Hyvä vaan. Mutta jossain mieleni sopukoissa, odotan salaa seuraavaa suurta kriisiä. Ja kun se tulee, ajattelen: Ah, mä tiesin, tulihan se sieltä. 

Miksi tehdä asiat itselleen niin vaikeaksi.  Ajattelenko, etten ole hyvän ja tasaisen elämän arvoinen? Miksi pitää luomalla luoda kriisejä, mitä ei tarvitsisi oikeasti luoda. Kyllä niitä oikeitakin kriisejä löytyisi ihan riittämiin. Voi että. Vertailen itseäni liikaa muihin, vaikka voisin vain keskittyä siihen omaan, epätäydellisen täydelliseen elämääni. Ja miksi edes vertailla itseään muihin, kun en mä ihan aidosti edes halua tehdä kaikkia asioita niin, kuin kaikki muut tekee. Ei mun tarvii! Vaikka olen koko ikäni ollut enemmän ja vähemmän kuin kameleontti. Kameleontti, joka muuntautuu muiden tarpeisiin ja haluihin. En ole osannut tai uskaltanut sanoa toiselle ei, sillä enhän mä halua loukata sitä toista. Mutta olen loukannut koko ajan vain itseäni. Elämäni päähenkilöä, sitä kaikista tärkeintä tyyppiä. Miksi?

Onneksi mulla on aina uusi mahdollisuus.  Joka ikinen sekuntti. Voin kääntää kelkkaani ihan milloin vain, vaikka juuri nyt. Niin kauan, kun minussa henki pihisee, niin kauan voin muuttua,  juuri haluamaani suuntaan. Eikö olekin aika ihanaa? 🙂