Aivot muovautuu läpi elämän
Keittiöpsykologi täällä taas hei! Ajattelin tulla kertomaan teille tämän päivän ajatuksiani: Aivojamme ei ole pakotettu ajattelemaan tietyllä tavalla, menneiden opittujen mallien mukaan. Jos emme niin itse halua. Huh! Mulla on siis vapaus muuttaa omia ajatuksia ja mielipiteitä läpi elämän. Oppia uutta ja kehittyä. Muuttaa negatiivinen ajatus positiivisemmaksi tai päästää pahasta olosta nopeammin irti. Mitä vain. Kehomme reagoi usein vanhan tottumuksen ja opitun pohjalta, olemme oppineet paljon nykyisiä ajatuksiamme menneestä.
Muistan kunka ennen kouluikää olin aina iloinen ja hymyssä suin. Elämä oli yhtä hauskaa seikkailua. Elämä oli kepeää. Olin kuin kirkas keltainen väri, kuin aurinko. Vähän niin kuin sangviininen tyyppi (näistä persoonallisuustyypeistä myöhemmin lisää), mutta ei kuitenkaan ihan. Tuo lapsen ilo on asia, mitä haluan elämääni enemmän myös edelleen. En tiedä mihin se aina aika ajoin katoaa, miksi se häviää kaiken murheen alle. Kouluun mentäessä muutuin nykyiselleni ja tämä oli aivan normaali muutos. Nyt olen lähimpänä melankolista tyyppiä, olen väriltäni sininen. Eli harkitseva, tarkkaavainen, pohdiskelija, helposti hulestuva ja teoreettinen. Ja paljon muuta. Mutta haluaisin persoonaani takaisin myös hieman enemmän sitä sangviinikko -eikä se tarkoita sitä, että nykyminässä tai melankokikossa olisi mitään vikaa. Haluan vain.
Löysin jouluna myös lapsuuteni ja nuoruuteni laatikoista vanhoja tavaroitani, muun muassa päiväkirjoja teini-iältä. Ja sanotaanko näin: Kuulosti hieman masentuneelta nuorelta neidiltä. Hän ei tykännyt olla ilman kavereita ja harmitteli sitä, ettei osaa keskustella. Seuraavalla sivulla oli ideoita keskustelunaiheiksi, miten päästä ujoudesta eroon. Kuka mulle on syöttänyt sen ajatuksen, että ujoudesta täytyisi päästä eroon? Minä itse, vai koko yhteiskunta yhteistuumin? Koulu? Miksei kukaan opettanut, kuinka tulla ujouden kanssa toimeen ja hyväksyä sitä osaksi itseä? Vaikka toki lapsuuteni koti oli onnellinen ja sain olla täysin oma itseni. Juuri sellainen kuin olin. Ja lapsuudessani tapahtui paaaljon hyviä muistoja!
Muistan kun koulun arviointikeskusteluissa opettajat sanoivat, että mun täytyisi olla tunneilla rohkeampi ja oma-aloitteisempi. Osallistua tunteihin enemmän. Sanottiinko mitään hyvää? Ehkä, mutta en muista enää. Suosiiko meidän koulumaailmamme nykyään tietynlaisia oppijoita, vai otetaanko eri tapoja ja erilaisia persoonia enemmän huomioon? Eikä sitä sopivaa kuria ja järjestystä pidä mihinkään hävittää, mutta ehkä voisimme ottaa enemmän kaikkien erilaisia vahvuuksia huomioon. Niitä kun meillä kaikilla kuitenkin on. Kannustaa entistä enemmän, eikä keskittyä vain kehitettävään?
Olen opettanut aivoni ajattelemaan itsestäni negatiivisesti. En oppinut luottamaan itseeni, löytämään vahvuuksia ja hyviä piirteitä itsestäni. Huh, onneksi siitä on mahdollista oppia myös pois! Ja hei, toki mua kannustettiin kirjoittamaan satuja! Hyviä muistoja on kasoittain, valokuvista paistaa myös lapsen leveä hymy ja loistavat silmät. Sitä ei sovi unohtaa. Hyvää on vain usein vaikeampi muistaa kuin sitä huonoa.
Aivot muuttuvan ja muovautuvat läpi elämän ja tästä olen varmasti kirjoittaut myös aikaisemmin.
Mutta miten? Täytyy vain entistä sinnikkäämmin opettaa omille aivoilleen uusia, hieman positiivisempia hermoratoja. Mulla on vapaus valita, mihin huomioni kiinnitän. Huomaako peiliaivoni toisen hymyn, vai muistaako se vain ikävät sanat? Kiitollisuuspäiväkirjasta voisi tulla kiinteä osa mun seuraavaa vuotta, voisin tehdä sen esimerkiksi kerran kuukaudessa. Pysähtyä kaiken sen hyvän äärelle, jota kohtaan päivittäin -tai edes viikottain. On tärkeää huomata myös sitä elämän tarjoamaa hyvää , eikä aina kiinnittyä pelkästään siihen negatiiviseen. Kiittää enemmän itseään ja muita. Kehua itseään hyvästä suorituksesta ja yrittämisestä. Epäonnistuminen on hyvä kokemus ja oppiläksy tulevaan. Tasapainoinen mieli auttaa kestämään vastoinkäymisiä paremmin.
Teen myös entistä useammin mukavia asioita yksin ja muiden kanssa. Kehun enemmän. Kaikkia. Tämä postaus on hyvä pysähdys aiheen äärelle, muistutus siitä, että elämäni on kaikin puolin hyvää.
Kahden päivän päästä on muutto, jota en malta odottaa! Alkuvuodelle on myös paljon kaikkea mukavaa tiedossa. Muun muassa Ikean reissu (uskokaa tai älkää). Toivon mukaan meillä on pian myös tuparit. Mutta ennen kaikkea, etäsuhteemme tulee nyt tiensä päähän. Kahden päivän päästä!!! Ajatelkaa. Uusi arki, erilainen elämä. Jes!
Niin, ja muistan myös sen armollisuuden. Epäonnistun varmasti useasti.