Auringon säteet

Auringon säteet kasvoillani: Kävelin eilen töistä junalle auringon säteen osuessa suoraan kasvoilleni. Tuli oitis sellainen olo, että kyllä tästä kaikesta selvitään. Tästä pimeästä syksystä, jossa edes lumi ei tuo valoa tähän synkkyyteen ja pimeään. Minä tohelo osaan kyllä tarvittaessa pistää elämäni solmuun jos toiseenkin, mutta samalla energialla saan elämäni sirpaleet myös korjattua kasaan.

Tänään laiskotti herätä töihin, tähän viimeiseen harjoitteluviikkoon, eikä jaksaisi enää millään motivoitua. Mutta nyt on kuitenkin myös ihan hyvä fiilis, eikä mulla ole kuitenkaan enää kuin kolme päivää jäljellä. Ja mikäs tässä ollessa, kun harjoittelupaikkani on niin mukava! Aurinko vaikutti heti myös mielialaan piristävästi. Se tekee iloisemmaksi ja paljon vähemmän masentuneeksi. Tänään myös liikutuin melkein kyyneliin, kun eräs lapsista kertoi piirtäneensä minulle.

Kuinka etuoikeutettu olenkaan -kuinka hyvä tuuri mulla onkaan käynyt, kun olen saanut näin hyvän harjoittelupaikan ja reilun ohjaajan itselleni! Miksi en ole saanut itsestäni enempää irti? Miksi yhden kirjan lukeminen lapsille näyttöviikolla, voikaan olla niin hirveän vaikeaa ja jännää (no, ainakin se pahin kynnys on nyt ylitetty)? Miksi vaikutan niin helposti siltä, ettei mua kiinnostaisi? Miksi perusasiatkin ovat minulle välillä niin haastavia? Miksi minusta tuntuu tältä? En ole saanut haluttua draivia tai virtaa viime aikoina työhöni tai sen laatuun, eikä aina vapaallakaan mieli ole ollut erityisen korkealla. Mutta kyllä tämä tästä.

Ja samalla: Mokat ei tunnu enää niin isoilta kuin joskus ennen, vaan ennemmänkin opettavaisilta.

Nyt en saa tähän tekstiin enempää tekstiä, joten toivotan teille kaikille hauskaa tämän illan jatkoa! Halusin vain tulla jakamaan nämä pienen pienet ajatukset myös teille, pois mielestä. Heissulivei.