Auttamisen iloa

Tapasin taannoin erään henkilön, jolla oli pitkään ollut vaikeaa. Tunsin häntä kohtaan suurta myötätuntoa ja halua auttaa. Tunnistin hänessä paljon itseäni ja omaa elämääni. Olen aina tuntenut  samoin kuin mitä hän juuri sillä hetkellä tunsi. Tuon hetken ajaksi unohdin itseni täysin. Keskityin vain häneen. Siihen, kuinka voisin auttaa häntä parhaani mukaan.

Jälkeenpäin tajusin, kuinka tietoinen olen itsestäni aivan jatkuvasti. Mietin aivan jokaista liikettäni ja elettäni. Miltä näytän nyt? Mitä sanoisin seuraavaksi? Vähän noloa olla koko ajan vaan ihan hiljaa! Näytän ihan kauhealta, ryhti on kumara ja kävely epävarmaa. Olen aivan hirveä. Mitähän muutkin ajattelee musta? Todellisuudessa tuskin mitään kovin ihmeellistä. Tai mitä siitä, jokaisella on vapaus omiin ajatuksiin. Käytän liikaa aikaa muiden miellyttämiseen, vaikka oikeasti se saa heidät tykkäämään musta paljon vähemmän. Vaikka sen tarkoitus olisikin päinvastainen…

Huomasin, että osasin olla paljon rennompi, kun unohdin itseni täysin ja keskityn pelkästään toiseen. Olen kai liian tietoinen itsestäni. Oikeestaan aika itsekästä miettiä aina vain itseään. Ketään ei kiinnosta toisten ongelmat niin paljon, omat ongelmat pyörii mielessä jatkuvasti. En mä ainakaan muista muiden mokia 5 minuuttia kauempaa. Omat mokat saatan muistaa vuosiakin… 

Joten, kannattaisiko meidän kaikkien kiinnostua enemmän muista ja keskittyä heihin. Sillein hyvällä tavalla. Ei muistella heidän mokiaan, vaan ollaan heille läsnä. Kuunnellaan ja autetaan toisiamme. Siitä tulee parempi mieli myös itselle. 🙂 Hyvä lisää hyvää ja samalla maailmakin paranee hiukan paremmaksi!