Elämä yhtä aaltoliikettä.

Koskaan ei tiedä mitä se tuo: Jotain hyvää vai pelkästään vain huonon päivän.
Hyvänä päivänä kaikki sujuu kuin itsestään elämän aalloilla, elämä on yhtä kepeää tanssia. Tanssia, josta olen haaveillut aina. Hyvinä päivinä minulla on suuri luotto omiin kykyihini: Kyllä, kyllä minäkin osaan ja voin oppia mitä vain tahdonkin! Mutta sitten tulee TAAS se huono päivä, miksi ne eivät häviä koskaan…? Kun päivä alkaa väärällä jalalla, päivän ensimmäinen huono ajatus jatkuu koko päivän. Huonona päivänä ei onnistu mikään: Alepan kahvimukit vuotaa pohjasta ja kiroan itseni alimpaan helvettiin. Miksi en osaa mitään? Miksi olen sosiaalisesti näin kömpelö ja toimin ihan toisin kuin blogissani kirjoitan? Elämä on rosoista. Sodin itse omia arvojani vastaan. Haluan tehdä jotain, mutta huono päivä saa tekemään täysin päinvastaista. Miksi en osaa, enkä opi? Kaksi askelta eteen, kolme taakse…

Mutta kas kummaa. Alitajunnasta kumpuaa kaukaa opittuja tapoja. Lapsuudestani olen oppinut käytösmalleja, joiden mukaan olen käyttäytynyt yli 20 vuotta, ennen tätä itsetutkiskelun matkaani. Ja minunhan se tulisi tulisi tietää, että suurin osa käytöksestämme tulee sieltä alitajunnasta. Se minimaalinen prosentti (5prossaa??) tulee sieltä tietoisesta mielestä (joka luulee tietävänsä kaiken). Tunnesyömisestä ei niin vain päästäkään pelkällä tahdonvoimalla, tai ainakaan kahden viikon harjoittelulla. Se kestää vuosia, ehkä jopa kymmenen? Nytkö pitäisi yhtä’kkiä olla syömättä suklaata suruunsa? Nytkö pitäisi olla miellyttämättä kaikkia, olla alistumatta muiden tahtoon ja tehdä niin kuin itsestä tuntuu parhaalta? Mitä ihmettä? Kuinka ihmeessä? Mitkä ovat ne teot, joilla siihen terveeseen itsearvostukseen pääsee, kun nämä nykyisetkin askeleet kulkee miten sattuu, ihan miten haluaa… Ees taas, yksi eteen miljoona taakse. Pitääkö se sanonta paikkaansa: Hitaasti mutta varmasti? Pitääkö olla vain kärsivällinen ja sinnikäs? Sitähän en tunnetusti aina ole, mutta kaipa sekin ihan opittavissa oleva taito sitten on..

Ehkä pitää vain opetella edelleen sitä armollisuutta itselleni: tästä ei nyt ole tulla yhtikäs mitään, eikä se mitään haittaa. Huomenna uusi yritys, nukutaan ensin yksi yö alle…

Omilla ajatuksilla on suuri voima. Ja sillä, kuinka ajattelen aamulla ensimmäisenä. Kummalla jalalla nousen, oikealla vai vasemmalla, siis oikealla vai väärällä? Miksi en siis nousisi vasta sitten, kun pystyn ajattelemaan jotain hyvää? Tai ehkä vaan hyväksyn sen, että huonojakin päiviä saa tulla?