Elämän merkitystä etsimässä

Tuntuu kuin olisin kävellyt vasta eilen ensimmäistä kertaa koulumme aulaan pääsykoetta ja haastattelua varten, ja kun se jännitti aivan kauheasti. Tuntuu kuin ensimmäinen koulupäiväni olisi alkanut juuri tänään ja istuin meidän koulumme tietokoneluokassa opettelemassa kuinka nykypäivänä opiskellaan. Vieressäni istui kaksi mukavan oloista tyttöä ja toivoin heidän tulevan kanssani samalle luokalle. Ja niin siinä sitten kävikin, että he tulivat! Ja lisäksi vielä yksi kolmaskin mukava tyttö. He kolme olivat sellaisia, kenen kanssa olen hengaillut kouluaikoinani eniten. Kerrankin minulla oli koulussa hengailukavereita! Koulun aloitus jännitti paljon ja mietin usein, kuinka oikein pärjään lähihoitajan opinnoissa. En ole aina ollut parhaimmillani, mutta opiskellessa on turvallista harjoitella ja oppia. Mokaillakin turvallisesti, vaikka se myös hävettää.  Nyt mua jännittää valtavasti se, että pian tämä kaikki loppuu ja päädyn työelämään. Miten oikein pärjään työelämässä? En halua, en osaa, en uskalla. Voisin ilomielin jäädä ikuisiksi ajoiksi kouluun ja saada siitä vielä palkkaa, mutta se ei taida nyt olla mahdollinen vaihtoehto.

Siispä olisi aika suunnata toukokuun jälkeen tiensä työelämään, mutta minne? Olen tähän asti aina vain ajautunut sattuman varassa johonkin, ilman sen kummempaa päämäärää tai suunnittelua. Ajelehtinut vain elämän virrassa. Eikä silläkään kai niin väliä, mutta nyt kaipaan jonkinlaista päämäärää. Tietoa siitä, mitä tehdä seuraavaksi.

Toisaalta haluaisin opiskella, mutta samalla haluan tienata myös rahaa. Minulle opiskelijan budjetilla on ollut suunnattoman vaikeaa elää ja olla säästeliäs. En ole siinä yhtään hyvä ja on suunnattoman rasittavaa miettiä jatkuvasti rahaa. Onko minulla varaa maksaa laskuja tai muita yllättäviä menoja? Onko varaa mennä kavereiden kanssa syömään? Muutenhan tässä opiskelijan elämässä ei ole valittamista, siihen voisi vaikka tottua, jos rahaa riittäisi rutkasti  säästöön ja matkusteluunkin vielä. Ja ennen kaikkea sitä rahaa riittäisi kaikkiin pakollisiin ja tärkeisiin menoihin, ja siinä sivussa myös johonkin kivaan edes välillä.

Työelämä pelottaa. Työskentely lasten parissa on mukavaa, mutta myös rankkaa. Täytyy vain oppii luottamaan itseensä ja omiin kykyihin. En toisaalta tiedä, onko se loppuelämäni työ. Mutta ainakin tällä hetkellä viihdyn lasten parissa ja voisin hyvin kokeilla päiväkotilämää ja kehittää omaa ammattitaitoa työelämässä. Siellä oppii yhtä lailla ja oppii ehkä myös yhdistämään koulussa opittua käytäntöön. Ajan kanssa, eikä tarvitse heti osata kaikkea. Kokemus tuo itsevarmuutta, niin on käynyt myös työharjoittelussa.  En tiedä minne toiveeni vievät minun jatkossa. En tiedä olenko päiväkodissa vuosia tai vain hetken.  Ajatuskin työelämästä hirvittää, enhän mä nyt ole kahden vuoden jälkeen yhtään valmis! Olenko yhtään hyvä, opinko hyväksi? Tykätäänkö minusta ja uskallanko ottaa tarvittavaa vastuuta? En osaa olla vapaallakaan luontevasti lasten kanssa, samalla tavoin kuin itseensä luottavat hassuttelijat ( kyllä tunnen heitä, he ovat luonnostaan hyviä lasten kanssa. Tai ainakaan heidän jännitys ei näy ulospäin). Aika toivottavasti näyttää, mitä elämässäni pian tapahtuu ja mihin suuntaan päämääräni johtaa.

Uudelleen opiskelemaan jotain aivan uutta alaa? Toimittajaksi, kirjoittajaksi, avoimeen yliopistoon tai ammattikorkeaan? Ken tietää. Mutta ensin ainakin säästän rahaa ja pyrin töihin! Lähden etsimään elämälläni suuntaa.