Eräänä päivänä.

Se aamupäivä oli pilvinen. Välillä taivaalta ripotteli pisaroita, mutta ei satanut kuitenkaan kaatamalla. Mä pyöräilin kohti työharjoittelun arviointia sydän tyskyttäen täysiä. En tiedä jyskyttikö se silkkaa jännitystä vai siksi, että pyöräilin niin lujaa mäkiä ylös ja alas, tasaistakin tietä pitkin. Jännitys kuitenkin laantui oitis päiväkodin ovesta sisään astuessani. Lasten vastaanotto oli jotain niin ihanaa! He olivat myös piirtäneet mulle hienon kortin, aika suloista.

Noin puoli tuntia tästä, niin alkoi arviointikeskusteluni. Aivoni sunenivat ja tuntuivat olevan aivan jäässä. Jotain vastasin minulle esitettäviin kysymyksiin, mutta en muista enää mitä. Lopulta lähdin hetkeksi pois huoneesta odottamaan lopullista tuomiotani. Kun menin takaisin sisään jännittyneenä, olivat opettajani ja ohjaajana päättäneet yhteistuumin antaa mulle numeroiksi 4! Perustelujen jälkeen huokaisin silkasta helpotuksesta. Nelonen on hyvä, vaikka ei vitonen olekaan. Se kelpaa mulle enemmän kuin hyvin, se ei ole ainakaan 3. Olen tyytyväinen.

Hyvästelin lapset lopullisesti ja lähdin salille. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Nyt olen valmis, paria koulupäivää lukuunottamatta. Mitäs sitten? Nyt kaikki tieni ovat avoinna, se on oikeastaan aika kivaa. Nyt voin tehdä mitä vaan!

Sali luisti ja pyöräilin kotiin. Ilma oli raikas ja linnut lauloivat, luonto kukki komeudessaan. Pyöräilyn työharjoittelupaikkani ohi vielä viineistä kertaa. Ehkä vielä joskus. Ehkä mä menen vielä keikkailemaan tuonne. Eräs vilkutti minulle hymyillen. Siitä tuli hyvä mieli.

Nyt on lauantai ja olemme menossa poikaystävän kanssa pelaamaan sulkapalloa. Mä voitan tietysti. Sen jälkeen on sauna, Suomen MM- kiekkopeli ja Euroviisujen finaali. Jes!

Oikein hauskaa lauantaipäivää kaikille! ☀️