Huono päivä tuntuu erityishekkänä voimalla. Huono päivä on ookoo

”Eihän tuosta nyt tarvitse loukkaantua…”

”Älä itke!”

” Olet liian herkkänahkainen.”

Vaan entäs sitten? Mitä siitä, että olen erityisherkkä ja itken helposti? Miksi tunteellisuutta pitäisi hävetä? Senkö takia, että se kuuluu ihmisyyteen? Kaikki tunteet kuuluu meihin, mutta silti opimme lapsena peittelemään niitä. Kun äiti hyssyttelee itkevää lasta bussissa tai mummo käskee olla välittämättä turhasta. Tai mitä vain muuta. Enkä voi syytellä väsynyttä äitiä tai ketään muutakaan, niin vain välillä käy. Sammakoita pääsee suusta toisinaan myös itseltäni.

Ja vaikka ehkä tunnen muita ei niin herkkiä voimakkaammin kaiken, niin kyllä se itku kuuluu myös kaikkien muidenkin ihmisten elämään.
Haluan vähentää häpeää omista ”huonoista” (jotka ei edes ole huonoja) tunteista. Ennen kaikkea haluan poistaa sitä häpeää itseltäni. Huono päivä tuntuu minulla ehkä voimakkaammin kuin muilla, voimakkaammin kuin niillä vähemmän herkillä. Ihan pienistäkin asioista, jotka eivät tunnu monella muulla missään. Siihen ei paljoa vaadita. Myönnän myös sen, että voisin opetella pääsemään vaikeista tunteista nopeammin yli, aivan kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti! Haluan oppia ottamaan rennommin ja haluan lopettaa itkemisen häpeämisen. Molempien oppimisessa riittää rutkasti työnsarkaa vielä pitkäksi aikaa, mutta molempia voin onneksi oppia.

Hyvin usein joidenkin on ehkä vaikea mua ymmärtää. Esimerkiksi viime viikolla, kun kuulin vieraan ohikulkijan suusta ikäviä sanoja, ihan vain siksi koska satuin olemaan hänen tiellään huonona hetkenä.

”Olen ärtynyt. Väsynyt. Itkettää. Päivä loppui omalta kohdaltani huonosti, vaikka se alkoi ihan hyvin. Yritän käydä nukkumaan, mutta itkulle ei ole tulla loppua millään.. Ehkäpä siis itken itseni uneen. Miksi se on niin vaikea sanoa ääneen, että toisen sanat loukkaa. Tuntuu pahalta, mutta sanon kaiken olevan hyvin. Mutta kun pääsen kotiin, pääsee itkukin ja paha olo ulos. Vaikka toisinaan myös valitan aivan turhasta, vaikka ei syytä olisikaan. Ja kai, on kai se valituskin ihan sallittua, kunhan ei menisi niin helposti liiallisuuksiin. Itkeä saa, ja päästää pahimmat höyryt ulos. Jos siltä tuntuu.”

Näin kirjoitin kyseisenä tapahtumapäivänä viime viikolla, kun sain tuolta tuiki tuntemattomalta lokaa niskaani. Ehkä hänellä oli huono päivä itsellään, ehkä ei. Ehkä olin muuten vaan tiellä, väärässä paikassa väärään aikaan… En tiedä. Ja ehkä hänellä oli allaan  muutama olut…

Ja en tietenkään kehdannut myöntää loukaantuneeni heille ihanille ihmisille, ketkä asiaa kyselivät. Onneksi ihania ja välittäviä ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän kuin noita ikäviä ihmisiä. <3 Kiitos teille, kiitos että välitätte. Juuri te pelastitte päiväni, lopulta.
Pieni ja viaton välikohtaus oli nopeasti ohi ja saattoi kertoa eniten toisen huonosta päivästä, enemmän kuin minusta. Mutta silti mietin edelleen sitä, olenko minä aivan liian kiltti? Sallinko itseäni kohdeltavan miten tahansa, osaanko asettaa rajoja? Puranko tästä syntyvää turhautumista muihin (valitettavasti olen tehnyt näin joskus). Säteileekö minusta jotain energiaa, joka kertoo minun huonosta itetunnostani? Ja olen saattanut (ja sanonut) suuttuneena monella ilkeästi, se hävettää enemmän kuin mikään (eikös  me kaikki joskus?).

Mutta miksi ihmeessä en osaa sanoa tarpeitani, halujani tai toiveitani ääneen? Miksi muutun tämän vuoksi helposti passiivisagressiiviseksi? Miksi en voi sanoa tarpeitani suoraan, vaan yritän ilmaista kaiken epäsuorasti? Ja oletan muiden samalla tajuavan sanomattakin kaiken? Kun ei se mene niin!

Mitä se aito kiltteys edes on? Ei ainakaan sitä, että myöntyy kaikkeen ja sanoo aina kyllä, vaikka ei jaksaisikaan. Oman hyvinvoinnin kustannuksella. Kiltteyttä on pitää itsestä huolta, tuntea omat rajansa. Tietää, kun ei jaksa. Tietää mihin kykenee ja sanoa Ei, jos jokin juttu kuormittaa liikaa. Kiltti ihminen ei miellytä kaikkia koko ajan, kuten minä. Kiltti ei mieti liikaa mitä muut ajattelee hänestä, mutta on silti mukava kaikille, vaikkei kaikista pitäisikään. Hän on terveesti itsekäs (ei se ole itsekkyyttä, vaan itsensä rakastamista, joka hyödyttää myös muita), auttavainen ja ystävällinen. Kiltti ihminen arvostaa itseään ja luottaa itseensä.

Välillä on päiviä, kun mikään ei luonnistu. Mutta sekin sallittakoon, eikös vain?

Ja ehkä tästä kiltteydestäkin voisi kirjoittaa aivan oman postauksen, kenties kokonaisen kirjan. Huonon päiväni postaus lähti ehkä vähän rönsyilemään kiltteyden puoleen, mutta haittaako se tuokaan.

Ja kiitos että luit! Hyvää alkanutta viikkoa aivan jokaiselle!