Itku pidentää ikää.

Itken milloin mistäkin.

Samalla kun itku tulee ärsyttävän helposti, niin kyllä se itku voi myös puhistaa. Sen jälkeen on kevyempi kulkea. Huolet pienenee puolella. Ainakin hetkeksi. Ennen seuraavaa hetkeä, seuraavaa itkua. Ja itku voi tulla ihan mistä vaan. Vaikka reiästä sukassa. Jos tarpeeksi väsyttää,  ei itkun aiheeseen tarvitse juuri mitään. Loukkaannun myös herkästi, ihan kaikesta. Sellaisestakin,joka tuntuu muiden mielestä pieneltä, mutta mun mielessä niin kovin suurelta. Mun maailmassa kaikki tunteet on suuria ja ihmeellisiä.  Välillä tuntuu, että ois helpompaa tuntea vähän kevyemmin. Mutta ei. Ilo on pakahduttavan suurta, suru järkäleisen murskaavaa. Tuntuu, että eihän sitä tällainen pieni ihminen kestä. Mutta tässä  mä oon, edelleen hengissä.

Miksi vaikeita tunteita pyritään peittämään?

Keinolla millä hyvänsä.

Pystyn itkemään vaikka keskellä katua.

Ja jos itku alkaa, se ei todellakaan lopu hetkessä. Ja aamulla herään silmät tuvonneina.

Mutta toisaalta, on vaikea sanoittaa omia vaikeiksi luokiteltuja tunteita.

Niitä vaikeita tunteita pyrkii peittämään keinolla millä hyvänsä. Eikä millään halua tuntea niitä. Vaikka olenkin surkea peittelemään niitä, niiden vietäväksi on vaikea uskaltaa.

Tunteiden vastustaminen aiheuttaa ties mitä jumeja kehoon.

Miksi siis yrittää väkisin tukahduttaa tunteensa?

Voisiko pala palalta opetella tuntemaan? Edes minuutti kerrallaan, minuutti päivässä?

Kuulostaako tutulle? Herättääkö ajatuksia?

Niin, ja muistammehan olla armollisia itsellemme ja muulle! Tekevälle sattuu. Aina ja kaikenlaista.