Jokaisen päivään ansaitsee tulla valoa ja kerran kaduilta kuultua

”Istuin metrossa. Aivan lähelläni oli pieni poika, ehkä noin kymmenen vuotias. Hän oli surullisen näköinen, aivan kuin painunut kasaan kaiken tuon surun alle. Hän tavoitti katseeni, mutta käänsi sen kuitenkin pian pois, melkein hänelle hymyillessäni. Näyttäen siltä kuin haluaisi vain itkeä. Hänestä tuli mieleen minä itse 10 vuotiaana. Kun en uskaltanut mennä muiden mukaan ja mua pelotti. Tulin surulliseksi itsekin. Siispä, haastan aivan jokaisen. Pidetään aivan jokaisesta hyvää huolta. Varsinkin niistä, jotka ovat yksin. Ollaan kiinnostuneita toisistamme ja autetaan toisiamme. Varsinkin niistä pikkuotuksista! Kaikki heistä eivät uskalla, tai osaa pyytää apua, vaikka haluaisikin <3 Jokaisen elämään ansaistee tulla valoa.” (Teksti on omasta facebookista lainattua).

”Se ei paljon tällaista vanhaa ihmistä lohduta, että toinen käy kymmenen minuutin käynnillä tarkistamassa onko lääkkeet otettu ja vessassa käyty. Sitten se vahtaa vielä lopuksi, että siellä vessassa tosiaan käydään. Kun aika on tullut täyteen, on jo kiiruhdettava ihan muualle…” Tämä on taas eiliseltä kävelylenkiltä kuultua.

Viereisellä penkillä vanha ja suloinen pariskunta nojaa toisiaan vasten hymyillen ja välillä pusutellen. Heillä näyttää olevan kaikki hyvin. Heillä on toisensa. He eivät ole yksin!

Sydämessä läikähtää ilo ja suru samaan aikaan.

Pidetään kaikki kaikista huolta, etenkin itsestämme ja läheisistämme. Yksin ei ole hyvä jäädä kenenkään. Kenties Koronan tehtävä on saattaa meitä yhteen, etäisiä ihmisiä lähemmäs toisiaan. <3