Kun kuvissa (ja esillä) oleminen jännittää!
Kuvissa olen usein kaikkea muuta kuin rento, siis olen täysin päinvastainen: Epärento. Jäykkä kuin puupökkelö, eikä minulle auta yhtään sanoa, että ota rennolla otteella vaan. Se ei poista jänitystä, mielummin vaikka muutama lasillinen. No ei, lasillisella en sentään käynyt, mutta muutaman kuvan kävimme napsaisemassa Helsingin jouluvaloissa. Totesin olevani edelleen jännittynyt uusissa ja sosiaalisissa tilanteissa -ja se näkyi myös kuvissa. Toivon mukaan edes muutama kuva onnistui ja kiitos kuuluu myös kärsivälliselle kuvaajalle.
Ammattimallia minusta tuskin koskaan tulee, mutta toivoisin näiden kuvien ja kokemuksen lisäävän itsevarmuuttani, siedättäisi minua esillä olemiseen. Sitäkin taitoa kun nykyajan työpaikoilla tarvitaan. Päiväkodissa täytyy ”esiintyä” lapsille (ehkä myös työkavereille samalla) -tai ainakin täytyy osata toimia lasten edessä kasvattajana, tehdä heille monenlaista toimintaa. Työharjoittelussa oli valtava haaste lukea ääneen lapsille. Olen koulun Englannin tunneilta saanut siitä kauhean kammon (ei, Englannin sanat eivät vain taivu suussani millään). Lisäksi olen hidas lukemaan edes Suomeksi, kirjoittamisesta puhumattakaan! Virheitäkin tulee helposti.
No nyt päivän kuvaussessio on ohi ja voin huokaista helpotuksesta. Vaikka se oli juuri sitä mitä halusin. Olo on kuitenkin hieman lannistunut, olisin halunnut saada itsestäni hieman parempia, siis rennompia kuvia. Ja keskustella soljuvan paljon kuvaajalle, tehdä hänen olostaan helpomman. Kuvastavatko tänään saadut kuvat koko elämääni? Miksi en osaa rentoutua missään? Miksi jännitän niin paljon niin monessa tilanteessa? Miksi stressaan niin kovin? Miksi annan itsestäni tohelon ja vähän hassun kuvan jännittyneenä? Kun tajuan kyllä toimivani miten toimin ja haluaisin toimia ihan toisin kuin toimin. Haluan toimia rennosti ja itsevarmasti, miettiä paljon vähemmän. Toimia vain.
Mutta kokemus on hyvästä ja harjoitus tekee mestarin vielä joskus. Ja on viime ajoilta myös onnistumisia! Työharjotteluni on ohi, ja ihme ja kumma: Ohjaajani antoi minulle täydet pisteet, eli todistukseen napsahti täysi K5! Olen hämmästynyt, mutta valtavan ilahtunut. Ohjaajani oli loistava ohjaamaan, ja muutenkin sosiaalisen ystävällinen persoona! Hän ei välittänyt ujoudestani tai epävarmuuksistani, vaan kaivautui kaiken sen alle katsomaan. Hän näki siellä jotain ,mitä en ehkä itsekään ole vielä nähnyt. Ainakin se paransi omaa luottamustani siihen, että myös minusta voi tulla mainio lähihoitaja lasten parissa. Olen epävarmuudesta huolimatta myös hyvä tyyppi, jolla on hyviä taitoja.
Tämän päivän kuvat tulevat myöhemmin, ehkä myös tännekin. Mutta sitä ennen, tässä yksi kuva viikonlopulta, siinä jopa hymyilen kaukaa! En tiedä mille, ehkä tulevalle joululle.
