Lapsekkaasti läsnä
Hei. Olen Vilma. 25 -vuotias erityisherkkä ja ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt erityisten lasten parissa. En halua, enkä voi kertoa heistä tämän enempää. Mutta haluan kertoa siitä, mitä nuo mahtavat ihmisenalut ovat minulle opettaneet viimeisen vuoden aikana. Ennen kaikkea: He ovat kasvattamassa minua paremmaksi ihmiseksi, vaikka minun tarkoitukseni oli lähteä kasvattamaan heitä. He ovat opettaneet minua pysähtymään tähän hetkeen. Ihastelemaan tuota meidän jokaisen ympärillämme olevaa kauneutta.
Voi kuinka kauniina metsä loistaakaan ympärillämme, kun me siellä yhdessä tallustelemme. Ihastelemme hassun muotoisia kiviä yhdessä, puhallamme lehtiä tuulen mukaan vietäväksi. Ja voi, meidän kaikkien suurin riemu on se, kun vastaamme tallustelee kaiken muotoisia ja karvaisia eläimiä. Kissoja, koiria, oravia, lintuja, siilejä ja pikkuisia pupuja. Moni asia olisi jäänyt huomaamatta ilman noita tarkkasilmäisiä lapsukaisiamme. Mikä ihme minuun, aikuiseen ihmiseen on oikein mennyt? Miksi ihmeessä juoksen tukka putkella päämäärästä toiseen, tajuamatta yhtään mitä ympärilläni tapahtuu? Miksi pysähtyminen on niin vaikeaa?
Tälle nykynuorelle on myös tehnyt valtavan hyvää olla kokonainen työpäivä ilman kännykkää. Voi, kuinka hyvää tekeekään toisinaan keskittyä siihen olennaiseen: Elämään. Muihin ihmisiin. Enää mun ei tarvitse joka ikinen hetki elää virtuaalitodellisuudessa, siellä missä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Mahtavaa! Voin olla täysin läsnä ympärilläni oleville ihmisille. En sano, että nykypäivänä olisi järkeä elää ilman laitteita ja härveleitä. Onhan niistä ollut meille valtavasti hyötyä. Mutta tarvitseeko niiden viedä kaikkea aikaamme? Eikö toisten ihmisten seura ole vähintäänkin yhtä tärkeää.
Erityisherkkänä havaitsen hyvin herkästi ympäristöni yksityiskohtia ja tapahtumia. Toisinaan päädyn analysoimaan aivan kaikkea, hiukan liiaakin kanssa. ”Miksi tuo teki noin? Miksi tuollainen ilme, mitähän se meinaa? Varmaan vihaa mua…” Antaisin vain joskus olla ja keskittyisin siihen olennaiseen. Omaan elämääni siis. Muiden mielipiteistä viis! Vaikka pohdiskelen paljon, olen myös hyvin empaattinen ja tunteikas. Itkuun, siihen ei paljoa tarvita. Mutta nuo, niin ihanat lapset ovat muistuttaneet minua siitä, kuinka tämä ikävä aikuisuus onkaan tukahduttanut luovan lapsenmielisyyden, luovuuden, ilon ja kaikki aidot tunteeni. He muistuttavat minua siitä, kuinka helppoa olisi vain olla oma itsensä, sitä millään tavoin häpeilemättä. Vaan onneksi lapset eivät osaa hävetä itseään, he vain ovat juuri sitä mitä ovat. Minulla on heiltä paljon opittavaa. Kun suru tulee, itketään ja raivotaan täysillä. Sekunnin päästä voikin olla jo hyvä mieli, ja suru on unohdettu oitis. Kuinka se voikaan käydä noin helposti ja vaivattomasti? Miksi minä en voi unohtaa ikäviä asioita yhtä helposti? Minä vain pitkitän huonoa oloani murehtimalla sitä. Miksi elän aina menneessä tai tulevassa, unohtaen tämän hetken? Mitä tekisin, jos olisin onnellinen juuri nyt? Miksi siirrän onnellisuuteni tulevaisuuteen ”sitten kun” -ajattelulla. Kun ei se ”sitten kun” tule sieltä koskaan! Tulevaisuudessa kaikki on aivan yhtä hyvin, kun mitä ne jo nyt ovat! Tunnen aivan samoja tunteita, vaikka olisin laihempi ja kauniinpi. Ei elämäni tämän paremmaksi muutu. Joten miksi en tulevaisuuden sijaan eläisi tätä hetkeä?!
Lapset ja eläimet <3 Mestareita medioitamaan, elämään hetkessä.