Liian tavallista: Kiusaaminen ja väkivalta. Onneksi siitä puhutaan!

Viimeainoina somessa on näkynyt paljon keskustelua kiusaamisesta, suoranaisesta väkivallasta. Se on ikävää, mutta onneksi siitä myös puhutaan! On puhuttu väkivallasta ja siitä, miksi kiusaaja ei joudu vastuuseen, esimerkiksi vaihtamaan koulua? Mutta kiusattu on yleensä se, joka joutuu? Miksi kiusaamisesta ei rangaista? Miksi kiusattua ja kiusaajaa ei kuunnella tai yritetä auttaa?

Miksi ihmeessä koulu sallii sen, että kiusattu joutuu vaihtamaan koulua? Ja miten koulu sallii sen, että kiusaaja ei joudu? Miksi koulu ei tee asialle mitään, ainakaan tarpeeksi? Kiusaaminen ei saa usein järeitä toimenpiteitä. Ei edes keskustelua ja kuuntelua siitä, miksi kiusaaja kiusaa, miltä kiusaajasta ja etenkin  kiusatusta  tuntuu. Mikä heidän mielestään tilanteen ratkaisisi parhaiten?  Kun joskus suurin apu kiusaamisen loppuun voisi olla se, että sekä kiusaajan, mutta etenkin kiusatun näkemys otetaan huomioon. En tässä puolusta kiusaamista, mutta joskus sen taustalla voi olla pelkästään halu kuulua ryhmään ja saada kavereita. Mutta tilanne vain pahenee kiusaamalla, siitä ei hyödy yhtikäs kukaan. Ehkä tämä näkyy kaikista pienempien lasten kanssa, ehkä ei. Ja varmasti kouluikäinen myös tajuaa jo kiusaavansa.

Meidän pitää opettaa lapsillemme parempia tietoja ja taitoja aivan varhaiskasvatuksesta lähtien: tunnetaitoja, moraalia, sosiaalisia taitoja. Ne jos mitkä ennalta ehkäisee kiusaamista varhaisessa vaiheessa. Ehkä. Tai sitten ei. Jollain voi olla huonosti kotona ja paha olo purkautuu väärällä tavalla. Silloin pitäisi päästä puhumaan turvallisen aikuisen kanssa, ei kiusata tai tulla kiusatuksi. Ja pitäisi saada tarvittavaa apua. Myös aikuisten esimerkillä on suuri voima, kuinka me puhumme muille ihmisille ja muista ihmisistä (kun he eivät ole paikalla), kaiken ikäisten lasten kuullen.

Mä en tavallaan ollut koskaan kiusattu. Mutta en kuulunut joukkoon. Yksinäisyys voi tehdä nuoren itsetunnolle valtavia vauriota, eikä sitä toivoisi kenellekään. Mutta myös ryhmästä pois sulkeminen voi olla kiusaamista: se, ettei huomioi toista mitenkään. Se voi vaurioittaa yhtä paljon kuin se fyysinen väkivalta. Henkistä väkivaltaa ei sovi vähätellä.
Meitä ujoja ja hiljaisia on helppo unohtaa syrjään. Jättää auttamatta, koska näytämme siltä, ettemme halua puhua. Olemme tylsää seuraa ja me hiljaiset voidaan olla helppo kiusaamisen kohde muutenkin. Minut voi olla helppo unohtaa syrjään ja poissulkea porukasta pois, joko tahattomasti tai tahallisesti. Hiljaisuus on myös ”hyvä” syy kiusata. Emme välttämättä puolustaudu mitenkään, vaan sallimme kaiken tapahtuvan. Emmekä varmasti uskalla mennä lavertelemaan opettajalle!

Sitä paitsi, minä olen toisinaan muutenkin varsinainen tohelo, nolojen tilanteiden mestari:
Joudun hyvin helposti noloihin tilanteesiin, vaikka en ole aiheuttanut noloa tilannetta, menemällä noloon paikkaan väärään aikaan. Sanon tai toimin myös usein ennen kuin ajattelen. Ja kadun jälkeenpäin ajattelemattomuuttani.

Toisinaan saan myös muut ymmärtämään itseni ja sanani aivan väärin ja usein menneessä ja nykyisessä elämässä olen vähän mokaileva hömelö, joka ei toimi normaalien normien mukaisesti. En luota itseeni tai kykyihini.

Yritän miellyttää kaikkia saadakseni ihmiset pitämään musta. Mutta eihän se toimi niin. Vaikka omana itsenä, omia mielipiteitä ilmaisemalla saisin vihamiehiä, saisin myös todennäköisemmin myös enemmän ystäviä.
Epävarmuus näkyy kauas ja käytökseni saa muut helposti muut puhumaan selkäni takana, koska eivät tohdi kysyä jotain suoraan. Pelkättekö, että loukkaannun?
Mitä enemmän epäonnistumisia varon ja pelkään, sitä todennäköisemmin niihin tilanteisiin joudun. Nolostun, vaikka voisin nauraa kepeästi.

Kaikki kokee kiusaamisen eri tavoin, mutta kaikki ei silti ole kiusaamista. Miten te koette, mikä on kiusaamista ja mikä taas ei?

Onko teitä kiusattu, miten? Mitä sinä voisit tehdä kiusaamisen ehkäisemiseksi tai kuinka voisit puuttua aina kun huomaat kiusaamista?

Näin sen pojan yksinäiset ja surulliset kasvot metrossa. Ne oli melkein valumassa kyyneleitä. Mutta ei kuitenkaan ihan. Hän pidätteli niitä. Tuo pieni ja suloinen poika kymmenvuotias surullisen näköinen. Hän toi mieleen minut itseni, aran ja pelokkaan kymmenvuotiaan. Se mielikuva ei häviä.

(Kuva Raija Jokisen näyttelystä 5.-29.9.2019, galleria duetossa)