Miellyttämisestä ja omista rajoista
Miellyttätkö sinäkin liian helposti muita, oman hyvinvoinnin kustannuksella? Onko sinun vaikea asettaa rajoja, sanoa ei? Aiheuttaako se sinulle katkeruutta, surua, pettymystä, suuttumusta tai vihaa? Varsinkin silloin, kun muut osaavat asettaa rajansa? Minulle tämä kaikki on hyvin tuttua ja vaikeaa yhä edelleen. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta kierrän silti jatkuvaa kehää. Palaan aina takaisin siihen samaan pisteeseen kuin bumerangi. Sitten en enää tiedäkään, tiedänkö kuitenkaan. Ehkä tämä onkin vain jotain hyvin alitajuista ja yliyritän käyttäytyä liikaa niin kuin oletan toisten haluavan. Muutun kaikeksi muuksi kuin omaksi itsekseni. Muutun joksikin toiseksi.
Olen ehkä yrittänyt ratkaista ongelmaa enemmän järjellä: ”Huomenna asetan rajoja sulavasti, aivan kuten alkoholisti lopettaa juomisen pelkän tahdon voimalla ensi perjantaina.”. Järjen sanelemasta päätöksestä huolimatta olen edelleen helposti ohjailtavissa, muiden on helppo vetää minua omista naruistaan, vetää minua perässään kuin vetelää nukkea. Vaikka muut antaisivat mun päättää, en aina osaa tai uskalla. Annan muiden mielipiteiden vaikuttaa liikaa päätöksiini ja oman elämäni kulkuun. Missä minun omat mielipiteeni ovat? Mitä juuri minä haluan aivan oikeasti? Tunnistaanko edes omia aitoja haluja, tarpeita tai mielipiteitä? Vai ovatko ne hukkuneet muiden mielipiteiden ja miellyttämisen alle? Huomaan edelleen olevani vähän katkera tästä kaikesta. Vihainen ja pettynyt.
Skannaan ja tulkitsen jatkuvasti ympäristöäni, muiden ilmeitä ja eleitä. Pyörittelen samoja asioita päivästä toiseen ja varsinkin kaikesta ikävästä on vaikea päästä yli. Miksi tuo ilme tai ele? Miksi hän teki tai sanoi noin tai näin? Mitä he haluavat, mitä toivovat? Teinkö mä jotain väärin? Pitäisikö mun muuttaa käytöstäni? Pyydän anteeksi, vaikka ei tarvitse. Samoin on tämän miellyttämisen suhteen: Suuttuiko hän, kun asetinkin rajani? Onko se väärin asettaa rajoja? Pitäisikö sittenkin perua ja tehdä niin kuin toinen toivoo?
Olen kuin kynnysmatto, johon muut pyyhkivät jalkansa. Muistan jo lapsena erään lapsen sanoneen, että vastaan kaikkeen aivan samoin kuin hänkin. Jo silloin minulla oli suuri tarve miellyttää. Halusin olla samaa mieltä kuin hän, enkä aina muutenkaan osannut ilmaista mielipiteitäni ääneen. Olin hiljainen ja kiltti tyttö myös kotona. Jopa näin aikuisena on valtava haaste ilmaista omia mielipiteitään ääneen, vaikka juuri nyt se on minun itseni vastuulla. Kukaan ei ole ajatusteni lukija, vaikka joskus niin ehkä oletankin.
Jos en uskalla pitää rajoistani huolta, muiden on helppo ajaa niiden yli, runnoa minut jalkoihinsa. Jos en kunnioita itse omia rajojani, eivät muutkaan niin aina tee. Ja aina en tosiaan ole osannut pitää rajoistani huolta, edes aikuisena.
Yritänkö miellyttää muita, jotta kelpaisin heille, olisin läheisilleni hyväksytty, eikä mua hylättäisi? Häpeänkö sitä mitä olen? Pelkäänkö? Pelkkäänkö muiden suuttumusta, jos kieltäydyn? Haluan kuulua joukkoon ja olla pidetty? Ehkä se on epäkohteliasta asettaa rajoja tai sanoa asioita ääneen? Tai jotain muuta. Siksi en aseta rajoja: Mun on pakko vastata viesteihin heti, jotta mua ei hylätä. Tai sitten en uskalla pyytä omaa aikaa, koska pelkään toisen suuttuvan ja loukkaantuvan? Pelkään olla eri mieltä, sanoa rohkeasti mielipiteitäni. Joku voi loukkaantua tai olla tykkäämättä minusta sen vuoksi. vaikka kaikkia ei voi miellyttää, tiedän sen. Pahalta se tuntuisi silti.
Kaikki edellä mainitut väitteet pitävät luultavasti kohdallani paikkaansa. Hylkäämisen pelon, hyväksynnän hakemisen ja (itseni) häpeämisen lomassa mun on hyvin vaikeaa sietää toisten suuttumusta tai pettymystä. On puolet helpompi tie lähteä miellyttämisen tielle uhraamalla omat rajat tallottavaksi. Ja mun on myös hyvin vaikea sietää niitä omia tunteitani, joita rajojen asettaminen aiheuttaa. Mikään ei ole niin epämiellyttävää, mutta ehkä juuri tässä on yksi suuri avain ratkaisuun: Oppia sietämään epämiellyttävää oloa. Vaikka tekisi mieli perua epämukavuuksissaan kaikki ja pyytää anteeksi, kannattaa yrittää olla hetki paikallaan. Mennä vaikka kävelemään, kunnes rauhoittuu. Tai mitä ikinä tekeekään juuri sillä hetkellä, yrittää keskittyä johonkin muuhun hetkeksi. Yrittää sietää tunteita. Kaikki tunteet menee kuitenkin aina joskus ohi, eikä kaikkea tarvitse ratkaista heti.
Eikä kaikki välttämättä tapahdu hetkessä. Välillä kaikki voi itkettää ja tuntua pahalta. Kuin sipulia kuorisi. En ole vastuussa siitä, jos joku suuttuu terveistä rajoistani, olen vastuussa vain itsestäni. Omista rajoistani. Joskus joku saattaa lähteä rajojesi vuoksi, mutta silloin se on tarkoitettu niin. Sekin on vain osa elämää, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Tärkeimmät suhteet jäävät, vaikka asetat rajasi. Ehkä rajat auttavat näkemään, kuka kuuluu elämääni ja kenen kanssa on annettava tien erkaantua. Kuka tykkää aidosta minusta? Kun hyväksyn omat tarpeeni, hyväksyn helpommin myös muiden tarpeet. On myös tärkeää myöntää kaipaanvansa yhteyttä muihin. Sen takia olen alkanut miellyttämään, eikä siinä ole mitään väärää. Se on ollut mun keino yrittää saada sitä, yhteyttä.
Nyt voin harjoitella uusia versioita itsestäni, ihan rauhassa. Ei ole kiire, enkä ole täydellinen koskaan. Mun ei tarvitse silti hävetä itseäni. Elämä ei ole aina helppoa tai miellyttävää. Enkä tule koskaan pääsemään huonoista päivistä tai epäonnistumisista eroon, siispä täytyy vain alkaa handlaamaan niitäkin päiviä.
Mun pitäisi uskoa olevani hyvä tyyppi omana itsenä. Olen omien tarpeideni arvoinen. Mun ei tarvitse joustaa aina omista tarpeistani,kelvatakseni muille. Olen hyväksytty, vaikka asetan rajoja. Tai juuri siksi. Ne ovat terveitä ja minua varten. Ne parantaa hyvinvointiani.
Emme voi hallita kaikkea, mutta paljon myös voimme. Voin muuttua väriä vaihtavasta kameleontista (miellyttäjäminusta) melkein miksi vain. Voin sanoa edes välillä jotain mitä tahdon ja toivon. Mitä useammin toivon ääneen ja onnistun, sitä helpommaksi rajojen asettaminen lopulta muuttuu. Kiitos ja kumarrus!
Onko teidän muiden vaikea asettaa rajoja?
