Miten niin ylikiltti?

Miksi uhrautua aina vain muiden puolesta, jos oma jaksaminen vain kärsii siitä? Miksi lähteä tapahtumiin, jotka vievät enemmän enrgiaa, kuin mitä ne antavat? Ihan vain sen takia, ettei osaa yhtä aivan yksinkertaista ja lyhyttä sanaa. EI! Ei, nyt en vain jaksa. Anteeksi. Tarvitsen lepoa. Omaa rauhaa. Haluan olla tämän yhden illan viikosta aivan yksin tekemättä mitään. Nukkua. Jotta jaksaisin nousta TAAS kerran aamulla töihin. Sielläkin päivät ovat kerta toisensa jälkeen sitä samaa vanhaa puurtamista. Mikään ei muutu koskaan. Päiväni toistavat samaa vanhaa kaavaa. Ei mitään uutta, mutta silti aivan liikaa kaikkea. Haluaisin rikkoa vanhoja kangistuneita kaavojani, mutta en vain jaksa. Olen aivan liian väsynyt muuttamaan yhtikäs mitään. Tapaan ihmisiä silkasta velvollisuudentunteesta, koska haluan miellyttää heitä. Vaikka oikeasti en haluaisi nähdä heitä. Mutta milloin alan miellyttämään itseäni? Nytkö vihdoin? Tämä on minun elämäni. Entäpä, jos ensi kerralla tekisinkin jotain sellaista josta juuri itse tykkään tehdä. En sellaista mistä muut tykkää. Tai oletan heidän tykkäävän. Enää en tapaile ketään, jos se vie enemmän kuin antaa. Tai jatka tapailua, jos pelkään toisen loukkaantuvan. En haluaisi kohdata sitä tuskaa itsessäni, joka tulee toisen loukkaantuessa. Jos sanon, etten jaksa. Muut loukkaantuu. Vaan entä sitten?! Mutta enemmän kärsimme huonoissa ihmissuhteissa. Tasapainoilen myös terveen itsekkyyden ja epäterveen itsekyyden välissä. Mitä eroa niissä on? Terve itsekkyys on sitä, että osaa huolehtia omasta hyvinvoinnista ja on samalla muille kohtelias. Ei ole kenenkään parhaaksi, että vietät aikaa sellaisen kanssa, jonka seurasta et edes nauti. Viet vain molempien kallisarvoista aikaa. Itse en haluaisi, että joku on kanssani vain silkasta säälistä. Koska ei haluaisi loukata minua.