Mua jännittää! Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko
Tämä koronakriisi lievittää näköjään joissain asioissa mun sosiaalista jännittämistä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa oikein olan takaa! Vaikka luulisi sen olevan juuri päinvastoin, koska elämme kaikki aikaisempaa enemmän eristyksissä yksin omissa kodissamme, vailla turhia ihmiskontakteja. Mutta! Aikaisemmin mulla on ollut kammo mm. videopuheluita kohtaan, vaan eipä ole enää.
Olen käynyt terapiaa kotoa käsin, juurikin sen videon välityksellä. Sitten olen tehnyt virtuaalilenkkejä kaverin kanssa, molemmat kävelevät kotikulmillaan, mutta soitamme toisillemme videopuhelua samalla. Vähän niin kuin yhdessä lenkkeilisimme! Sitten olemme myös järjestäneet virtuaali -nimiäisiä lapsille, mun serkulle (on muuten söpö). Olen siis saanut harjoitusta oikein olan takaa! Koronan jäkeen videopuhelut ovat siis helpompia!
Toisaalta: Ryhmätilanteet on aina ollut se osa-alue, joka on hankalaa, enkä pysty puhumaan niissä yhtään mitään… Niin on yhdä edelleen. Oireeni tuntuvat pahenevan aina ryhmissä (tai kaikissa uusissa tilanteissa), varsinkin jos en tunne kaikkia hyvin. Inhoan sitä, kun punastun tulipunaiseksi. Kun yritän puhua, änkytän, enkä osaa puhua muutenkaan normaaliin tapaan. En muista hengittää ja jännitän koko kehoani. Elekieleni on sisäänpäin kääntynyttä ja jäykkää. Vihaan sitä, etten osaa olla rennosti. Vihaan sitä, että muut huomaa sen. Vihaan sitä, että häpeän omia oireitani ja se vain lisää sitä mun häpeää. Miksi en osaa olla armollinen itseäni kohtaan? Miksi mietin ryhmätilanteissa liikaa, enkä osaa rentoutua ja nauttia hetkestä? Miksi kaiken täytyy olla aina niin pirun vaikeaa? Miksi muut näyttävät kiusaantuneelta, kun mä yritän puhua ja kuulostan siltä kuin meinaisin purskahtaa itkuun?
”Miksi sä olet noin ujo?”
Näin kuuluu usein monen suusta. Mutta ehkä mulle on parasta nähdä vain kahden kesken, tai pienellä porukalla (tai ihmisten kanssa, ketkä tunnen jo hyvin). En ole saanut tarpeeksi siedätystä näihin tilanteisiin, mutta tarvitseeko edes? Tarvitseeko mun olla sellainen ihminen, joka viihtyy ryhmissä? Voisinko olla vain oma itseni, sellainen, joka ei näe ihmisiä suurissa vieraissa ryhmissä (tietysti esim. työpaikka on eri asia, ja siellä tulisi oppia olemaan rennommin työtovereiden kanssa)?
Olen yrittänyt muuttua monta vuotta, mutta väärällä tavalla. Tahdon voimalla ei ole aina väliä, väkisin puskeminen vie vain väärään suuntaan. Olen yrittänyt muuttua vähemmän ujoksi, puheliaammaksi ja rennommaksi. Olen yrittänyt muuttua, jotta muut voisivat alkaa tykkäämään musta. Mutta onko muutoksessa mitään järkeä, jos en pysty hyväksymään itse itseäni ennen sitä? EI!
Muutosta ei pidä yrittää sen takia, että elämä muuttuisi paremmaksi. Muutosta ei kannata yrittää, jotta olisin hyväksytty ja rakastettu vasta sen jälkeen. Mun täytyy hyväksyä itseni nyt, ennen sitä muutosta, eikä yrittää muuttua toisten muottiin sopivaksi. Muutoksella ei saa hakea hyväksyntää. Muutun vasta sitten, kun pystyn hyväksymään tämän kaiken. Muutos ei tuo rakkautta. Muutun, koska se on hauskaa, mutta elämäni on kunnossa jo ennen sitä. Niin sen pitäisi mennä. Muutun koska se tekee musta rennomman, ja elämä muuttuu hauskemmaksi (koska ei pelkää koko ajan kaikkea, turhaan).