Olen erityisherkkä!
Kävelin metsässä, kun tieni johtdatti minut kauniille rantapolulle. Maisemat olivat kauniit ja ilma mitä parhain rentouttamaan tämän ylivirittyneen ja stressaantuneen mielen -ainakin melkein. Noin kymmenen metriä käveltyäni olin astua pienen, mutta pelottavan (ja vaarattoman) rantakäärmeen päälle. Huh, onneksi se oli nopea ja sujahti äkkiä karkuun järven kätköihin! Sydämeni hyppäsi kurkkuun, mutta päätin kuitenkin jatkaa matkaani vielä tovin. Pääsin eteenpäin vaivaiset 500 metriä, kun eteeni luikerteli toinen säikäyttämään minut uudelleen pahanpäiväisesti (olin jo luovuttaa kävelyni)! Kuten todettua: säikähdän todella helposti ja se kuuluu kai tähän erityisherkkyyteen (sana erityinen on ehkä hieman harhaanjohtava, enhän minä nyt sentään ole sen erityisempi kuin kukaan muukaan. Voisiko se olla ennemmin vaikka superherkkä?).
Ylivireys ottaa usein vallan liiasta aistiärsykkeistä: jos ympärillä tapahtuu paljon yhtä aikaa, en pysty keskittymään mihinkään, olo on levoton ja väsähdän nopeasti. Alan helposti itkemään. Kanssakäymisessä otan aistiärsykkeitä vastaan puolet enemmän kuin muut, siksi myös väsähdän puolet nopeammin kuin muut. Tarvitsen puolet enemmän lepoaikaa, yksin virikkeettömässä ympäristössä. En aina jaksaisi olla sosiaalisissa tilanteissa yhtä pitkään kuin muut ei-herkät. Ainakin itse muutun helposti kärttyiseksi, ja siitä huomaa olleensa liian pitkään jossain (se on aika huono asia, ei pitäisi purkaa kärttyisyyttä keneenkään…). Uuvun helposti, koska pohdin ja ylianalalysoin koko ajan kaikkea sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. ”Miksi tuo teki noin, miksi tuo sanoi näin?” Huomaan ympäristöstäni asioita, mitä kukaan muu ei. Jos minä otan kaiken vastaan, niin muut ottavat minun määrääni verrattuna ehkä puolet niistä asioista vastaan. Ihmekkös tuo, jos siis väsyn nopeammin?
Monen on joskus ehkä vaikea ymmärtää tätä herkkyyttäni, jos ei itse sitä ole. Ja miksi edes pitäisikään, jos ei kerran asiasta ole sen kummemmpaa omakohtaista kokemusta. Ehkä siinä olisi kasvun paikka meille jokaiselle, opetella hyväksymään ja tuntemaan toisten erilaisuutta -haaste niin minulle kuin sinullekin!
”Mutta Vilma hei sun täytyy muuttuu!”
Siltä minusta usein tuntuu. Ja niin minulle on usein sanottu. Ja toki tiedän, että käytöksessäni on hirveästi parannettavaa, sen myönnän ja sitä haluan muuttaa paremmaksi. Aivan ehdottomasti! Mutta saisinko silti olla sellainen kuin olen, siis erityisherkkä? Saanko olla herkkis, joka loukkaantuu joskus herkästi, mutta opettelee ottamaan asioita enemmän huumorilla? Tai herkkis, joka liikuttuu helposti? Romanttiset leffat saavat minut helposti itkemään. Liikutun myös siitä, kun ihmiset rakastuvat love islandissa (kaikki eivät sitä ymmärrä, se ohjelma on heistä vain niiiiiiin tylsä! Voin sanoa: ei ole!). Joistakin olen ylidramaattinen, mutta onko sekään väärin? Siis tuntea voimakkaita tunteita ja näyttää tunteitaan avoimesti? Toki joskus on mennyt vähän-yli (se kuuluisa tilannetaju olisi joskus paikallaan), mutta mielestäni tunteilussa ei ole mitään väärää. Ainakaan en osaa muuta: minusta kyllä näkee kilometrien päähän sen, olenko iloinen vai surullinen. En vain osaa piilottaa tunteitani, en osaa näytellä. Tarvitseeko edes? Ei. Tehdään herkkyydestä arvotettavampaa. Tunteiden näyttämisen pitäisi olla normaalia aivan kaikille (mutta silti se on joskus vaikeaa meille kaikille)!
Herkkyyden voi myös kääntää vahvuudeksi! Siinä on paljon huonoa, mutta aivan yhtä paljon siinä on myös hyvää (kaikessa on aina kaksi puolta), joten miksi en kiinnittäisi jatkossa huomiota siihen hyvään ja yrittäisi hyödyntää sitä? Ehkäpä teen niin! Mitä hyviä ominaisuuksia herkkyydessä teidän mielestänne on?