Omien rajojen asettaminen -miksi se on niin hirveen vaikeaa?
Miksi omia tarpeitaan on joskus niin kovin vaikeaa tunnistaa? En aina edes tiedä mitä haluan. Tai jos tiedänkin mitä, on sitä hyvin vaikea pyytää tai sanoa ääneen, vaatia ja pitää niistä rajoista kiinni. Alan helposti miellyttämään muita, unohtaen samalla omat tarpeeni. ”Äh, ei niillä nyt ole niin väliä… Tehdään vaan niin kuin sä tahdot…” Ja sitten kuitenkin syvällä sisimmässäni olen katkera itselleni, miksi ihmeessä en osaa pitää omasta hyvinvoommistani parempaa huolta? Miksi en pidä itse oman itseni puolta? Miksi lepsun omista rajoista ja tarpeista niin helposti muiden mieliksi, pelkäänkö heidän menettämistään? Omien rajojen asettaminen auttaisi varmasti muita kunnioittamaan mua enemmän, he tietäisivät mikä mulle on ookoo, ja mikä taas ei. He eivät kävelisi vahingossa ja liian helposti ylitseni. Mutta jos edes minä en tiedä, kuinka hekään voisivat tietää? Jos en aseta rajoja itselleni, miksi hekään asettaisivat? Hitto soikoon!
Minä se vain olen varsinainen jees jees -nainen, aivan jokasen ihmisen miellyttäjä. Mun on vaikea sietää sitä, ettei joku tykkää musta… Teen niin kuin muut tahtoo, mutta unohdan samalla mitä minä itse oikein tahdon. En ole yhteydessä omaan kehooni, omaan itseeni tai omiin tunteisiini. Voin sanoa sen olevan hyvin raskasta minulle itselleni. Olen kadottanut itseni muihin. Ajelehdin eteenpäin pohtimatta enempiä.
Tänään tein terapeuttini (kyllä, käyn terapiassa) lähettämän lyhyen meditaation. Siinä pyydettiin etsimään oma luontainen asento ja pyydettiin pohtimaan monenaisia kysymyksiä. Tajusin entistä paremmin sen, kuinka sisäänpäin kääntynyt ja sulkeutunut asentoni on. Istun kädet puuskassa, mikä saa ehkä muut ajattelemaan, että olen ehkä vaikeasti lähestyttävä (olen vain ujo, ja mua jännittää uudet kohtaamiset). Asentoni varmasti viestii paljon ulospäin ja kertoo sisäisestä tunnetilasta, jännittymisestä ja epävarmuudesta jne. Ehkä ulkoisella olemuksella voi kertoa myös siitä, kuinka itseään kunnioittaa ja osaako asettaa itselleen rajoja? En tiedä, mutta ainakin haluan yrittää rentouttaa omaa ulkoista olemustani. Ulkoisilla eleillä ja asennoilla on todellakin väliä!
Haluan opetella saamaan yhteyden omaan kehooni, ja olen aloittanut tekemään lyhyitä meditaatio -harjoituksia päivittäin, koska kovin pitkään mediataatioon en jaksa vielä keskittyä (tunti on jo vähän liikaa). Haluan löytää rakkauden itsestäni, en ulkoapäin. Kukaan muu ei voi mua pelastaa, voin tehdä sen vain itse. En halua hakea hyväksyntää kaikilta muilta ihmisiltä (vaikka muita ihmisiä tarvitsenkin), haluan hyväksyä ensin itse itseni.
”Ja pitäisikö mun muka tietää mitä haluan?”
Joskus mun on tosi vaikea tietää mitä edes haluan… Mua pelottaa haaveilla ja pyytää asioita mitä joskus tiedän haluavani. Huomaan pelkääväni muiden reaktiota, entä jos ne ei tykkää musta enää, jos vain kerron oman mielipiteeni? Tämä juontaa juurensa menneestä, jota ehkä jo voisi opetella jättämään taakseen. Asia herättää monenlaisia tunteita.
Muun muuassa monia ikävän tuntuisia tunteita, joista olen pyrkinyt eroon pakenemalla tai keksimällä jotain muuta tekemistä, ettei tarvisisi ajatella tai tuntea… Tähän asti olen usein paennut pahoja tunteitani mm. koneelle ja sarjoihin, kirjaan, yli-urheiluun (ylikunto, väsymys, liika laihtuminen), syömiseen, kirjoittamiseen, siivoamiseen, palapeliin tai mihin vain jatkuvaan tekemiseen. Selviytymiskeinoja on monenlaisia, eikä ne ole aina pahasta. Ne ovat osa meitä kaikkia, eikä niistä ole mahdollista päästä koskaan täysin eroon, eikä siihen ole edes tarve pyrkiä. Mutta ehkä niistä voisi tulla itse kukin enemmän tietoiseksi (etenkin minä), ja täten rakentaa itselleen terveempiä ja itseä palvelevia selviytymiskeinoja. Defenssit ovat meidän tiedostamattomia selviytymiskeinoja ja coping -keinot taas tietoisia (sitä voimme säädellä itse ja tiedostaa). Niistä voi olla hyötyä suruprosessissa erotessa, tai jos joku läheinen kuolee. Jollakin huumori pelastaa ja tekee elämästä hauskempaa jne. Mutta minulla tuntuu olevan paljon haitallisia selviytymiskeinoja. Ne on mun keinoja, joiden avulla mä yritän paeta vaikeita tunteita, työntää ne pois elämästäni. Ei, en halua tuntea mitään ikävää, on helpompi työntä ne pois mielestä sivummalle ja ajtella jotain ihan muuta. Mua pelottaa tuntea vaikeasti, vaikka järjellä tiedän vaikeiden tunteiden olevan osa elämää. Ne ovat osa jokaisen jokaista päivää. Tunteet tulee ja tunteet menee. Tunteiden vuoristorataa, erilaisia syklejä. Ääh.
Tosin, liikunnan olen saanut terveelle pohjalle ja siitä on myös paljon hyötyä, vaikka pakenenkin tunteitani helposti lenkkipolulle (joskus voisi vain kohdata rauhassa sen sopivan kokoisen tunteen, sopivina paloina. Ei tunteisiin kuole). Ja kyllä, oikeastaan tämä kirjoittaminenkin on auttanut jäsentelemään ajatuksia. Eli nyt kun miettii, niin on mulla myös paljon hyviä keinoja takataskussa, kunhan käytän niitä oikein!
Olen vain hieman jumissa ja on hyvin vaikea saada ajatuksiaan kasaan selkeäksi. Epämääräiset ajatukseni leijailevat jossain tuolla kaukana pilvissä… No, ehkä tämä tästä!
Alla olevan kirjan, ja kirjassa olevien kysymysten turvin lähden jatkamaan iltaani ja pohtimaan elämäni monimutkaisia koukeroita tarkemmin. Voikaa hyvin ja kirjoitellaan taas!
