Hei. Olen Vilma. 25 -vuotias erityisherkkä ja ihminen. Viimeisen vuoden aikana olen työskennellyt erityisten lasten parissa. En halua, enkä voi kertoa heistä tämän enempää. Mutta haluan kertoa siitä, mitä nuo mahtavat ihmisenalut ovat minulle opettaneet viimeisen vuoden aikana. Ennen kaikkea: He ovat kasvattamassa minua paremmaksi ihmiseksi, vaikka minun tarkoitukseni oli lähteä kasvattamaan heitä. He ovat opettaneet minua pysähtymään tähän hetkeen. Ihastelemaan tuota meidän jokaisen ympärillämme olevaa kauneutta.

Voi kuinka kauniina metsä loistaakaan ympärillämme, kun me siellä yhdessä tallustelemme. Ihastelemme hassun muotoisia kiviä yhdessä, puhallamme lehtiä tuulen mukaan vietäväksi.  Ja voi, meidän kaikkien suurin riemu on se, kun vastaamme tallustelee kaiken muotoisia ja karvaisia eläimiä. Kissoja, koiria, oravia, lintuja, siilejä ja pikkuisia pupuja. Moni asia olisi jäänyt huomaamatta ilman noita tarkkasilmäisiä lapsukaisiamme. Mikä ihme minuun, aikuiseen ihmiseen on oikein mennyt? Miksi ihmeessä juoksen tukka putkella päämäärästä toiseen, tajuamatta yhtään mitä ympärilläni tapahtuu? Miksi pysähtyminen on niin vaikeaa?

Tälle nykynuorelle on myös tehnyt valtavan hyvää olla kokonainen työpäivä ilman kännykkää. Voi, kuinka hyvää tekeekään toisinaan keskittyä siihen olennaiseen: Elämään. Muihin ihmisiin. Enää mun ei tarvitse joka ikinen hetki elää virtuaalitodellisuudessa, siellä missä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Mahtavaa! Voin olla täysin läsnä ympärilläni oleville ihmisille. En sano, että nykypäivänä olisi järkeä elää ilman laitteita ja härveleitä. Onhan niistä ollut meille valtavasti hyötyä. Mutta tarvitseeko niiden viedä kaikkea aikaamme? Eikö toisten ihmisten seura ole vähintäänkin yhtä tärkeää. 

Erityisherkkänä havaitsen hyvin herkästi ympäristöni yksityiskohtia ja tapahtumia. Toisinaan päädyn analysoimaan aivan kaikkea, hiukan liiaakin kanssa. ”Miksi tuo teki noin? Miksi tuollainen ilme, mitähän se meinaa? Varmaan vihaa mua…” Antaisin vain joskus olla ja keskittyisin siihen olennaiseen. Omaan elämääni siis. Muiden mielipiteistä viis! Vaikka pohdiskelen paljon, olen myös hyvin empaattinen ja tunteikas. Itkuun, siihen ei paljoa tarvita. Mutta nuo, niin ihanat lapset ovat muistuttaneet minua siitä, kuinka tämä ikävä aikuisuus onkaan tukahduttanut luovan lapsenmielisyyden, luovuuden, ilon ja kaikki aidot tunteeni. He muistuttavat minua siitä, kuinka helppoa olisi vain olla oma itsensä, sitä millään tavoin häpeilemättä. Vaan onneksi lapset eivät osaa hävetä itseään, he vain ovat juuri sitä mitä ovat. Minulla on heiltä paljon opittavaa. Kun suru tulee, itketään ja raivotaan täysillä. Sekunnin päästä voikin olla jo hyvä mieli, ja suru on unohdettu oitis. Kuinka se voikaan käydä noin helposti ja vaivattomasti? Miksi minä en voi unohtaa ikäviä asioita yhtä helposti? Minä vain pitkitän huonoa oloani murehtimalla sitä. Miksi elän aina menneessä tai tulevassa, unohtaen tämän hetken? Mitä tekisin, jos olisin onnellinen juuri nyt? Miksi siirrän onnellisuuteni tulevaisuuteen ”sitten kun” -ajattelulla. Kun ei se ”sitten kun” tule sieltä koskaan! Tulevaisuudessa kaikki on aivan yhtä hyvin, kun mitä ne jo nyt ovat! Tunnen aivan samoja tunteita, vaikka olisin laihempi ja kauniinpi. Ei elämäni tämän paremmaksi muutu. Joten miksi en tulevaisuuden sijaan eläisi tätä hetkeä?!

Lapset ja eläimet <3 Mestareita medioitamaan, elämään hetkessä.

Viime aikoina olen pohtinut valtavan paljon sitä, millaista on elää erityisherkkänä introverttinä, ekstroverttien ei-erityisherkkien maailmassa. Mielestäni se on kaikkea muuta kuin helppoa. Ilman ulkoisia paineita olisin varmasti hyvinkin tyytyväinen omaan elämääni. Viettäisin paljon aikaa itsekseni, ilman minkäänlaista ongelmaa. Toisinaan näkisin itselleni läheisiä ja tärkeitä ihmisiä. Viettäisin hyvää aikaa heidän seurassaan, muutaman tunnin kerrallaan. Kukaan ei arvostelisi oman näköistä ja erilaista elämääni. Olisin onnellinen, tyytyväinen elämääni. Onnellisuus ei ole huonojen tunteiden puuttumista elämästä. Kaikki tunteet kuuluvat aivan jokaisen ihmisen jokaiseen päivään. Tunteiden vuoristorata tuo elämään mielekkyyttä. Tämä tunnevuoristorata saa minut tuntemaan, että olen elossa. Ilman sitä elämä olisi tasapaksua ja tylsää. Onnellisuus on sitä, että hyväksyy kaikki tunteensa sellaisenaan kuin ne kulloinkin tulevat. Sitä, että uskaltaa ottaa kaikki ikävätkin tunteet vastaan juuri sellaisenaan kuin ne tulevat, takertumatta niihin. Tunteet tulee ja tunteet menee. Ne muuttuvat aivan omalla painollaan. Yritin sitten muuttaa niitä tai en. Se, että takerrun huonoihin tunteisiin, pitkittää huonoa oloa. Päivässä on paljon hyvää ja paljon huonoa. Mulla on täysi vapaus valita, mihin kiinnitän huomioni. Miksi en siis takertuisi niihin hyviin asioihin? Kun huono fiilis yllättää, antaisin sen vain olla. Odottaisin vain että se menee ohi. Se nimittäin menee aivan itsestään ohi. Kun tilalle tulee uusi, ehkä parempi tunne, kiinnittyisin siihen!

Onnellisuus on sitä, että hyväksyy itsensä ja elämänsä juuri sellaisena kuin se juuri tällä hetkellä on. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, etteikö itseään kannattaisi kehittää. Päinvastoin! Hyväksyminen tekee itsensä kehittämisestä paljon helpompaa. Ja sitä paitsi; Kehitymme joka tapauksessa jatkuvasti. Halusimme tai emme. Maailma muuttuu, niin myös jokainen ihminen. Jatkuvasti. Itseni hyväksyminen ei ole ollut itselle millään tavoin helppoa. Kaikkea muuta kuin helppoa. Jo tarhaikäisenä tunsin valtavaa häpeää siitä kuka olen. En tuntenut kuuluvani tarhaan, muiden lasten joukkoon. En sopinut kouluun, en sovi työelämään. Ei mua ole koskaan varsinaisesti kiusattu. Olen vain aina ollut erilainen kun kaikki muut. En ole sopeutunut koskaan muiden joukkoon. Olen vain aina ollut luonteeltani vetäytyvä, ujo, ja hiljainen erityisherkkä. En uskaltautunut mukaan muiden leikkeihin. Leikin usein yksin. Sain otsaani omituisen leiman. Suurin osa ihmisistä ovat pitäneet minua aina vääränlaisena. Aikuisiässä olen saanut jatkuvasti kuulla olevani vääränlainen tähän maailmaan. En koe, että mua olisi koskaan hyväksytty omana itsenäni. Pienestä pari vuotiaasta taaperosta asti olen saanut kuulla, kuinka ujo ja arka olen. Hiljalleen olen alkanut uskomaan sitä entistä enemmän ja alkanut elämään sen mukaan. Nyt, aikuisena on hyvin vaikeaa muuttaa omia käytösmallejaan. Sitä, kuinka olen käyttäytynyt aina. Jos olisin saanut enemmän positiivista vahvistusta vanhemmilta, hyväksyntää ympärilläni olevilta ihmisiltä, olisin varmasti paljon itsevarmempi ja sinut itseni kanssa. Voisin olla tyytyväinen itseeni ja elämääni. En häpeäsi sitä, kuka olen ja uskaltaisin vapaasti olla sitä, mitä aivan itse, aidosti sisimmässäni haluan olla.

Ja vielä loppuun haluan sanoa jotain tunteista. Suomessa on mielestäni valtavan huono tunnekulttuuri. Jo lapsille opetetaan, ettei itku ole hyvästä. ” Älä itke, ei se mitään auta.” Jo pienille lapsille opetetaan, että itkeminen on väärin. Ei ole oikein olla surullinen ja näyttää aitoja tunteitaan. Jos lapsi on surullinen tai hankala, ostetaan hänet herkuilla hiljaiseksi. Aikuisena hän on oppinut tukahduttamaan vaikeat tunteet tunnesyömisellä. Jos suru yllättää, mennään kauppaan ja ostetaan levyllinen fazerin sinistä. Mennään kotiin ja syödään se. Saadaan hetkellinen mielihyvä ja ajatellaan, että kaikki on taas hyvin. Tukahdutetaan ikävät tunteet syvälle sisimpään, eikä käsitellä niitä silloin, kun ne tulee. Joten: Jos lapsi itkee, annetaan hänen itkeä. Halataan, silitetään päätä. Sanotaan, että on täysin ok tuntea huonoa mieltä. Kaikki me tunnetaan joskus. Kun itku tulee, itketään se pois. Hetken päästä onkin jo parempi mieli. Ei hävetä sitä mitä on. Ei yritetä muuttaa itseä tai muuta miksikään muuksi. Annetaan kaikkien olla omia itsejään! Kannustetaan ja halataan toinen toisiamme, sitä meistä jokainen tarvitsee!