Rintaa puristaa, olo on levoton, ajatukset alkaa käydä ylikierroksilla. En muista hengittää tai pysäyttää itseäni edes hetkeksi, jotta rauhoittuisin. Ympärilläni on kauhea kaaos, jota en hallitse. Lapset huutaa, vaeltaa ympäriinsä ja aikuisetkin juoksee. Tuntuu, että paineensietokykyni on täysin nolla ja välillä se kyllä sitä onkin, sen voin kyllä myöntää. Unohdan paineen alla helposti asioita ja alan säveltää ties mitä… Väsyttää, en jaksaisi juuri nyt. Haluan vaan kotiin, mahdollisimman äkkiä. 

Välillä taas on niin ihanan rauhallisia hetkiä. Lapset leikkii sulassa sovussa (ainakin hetken) keskenään ja mä saan huokaista syvään sisään ja ulos, rauhallisesti. Hymyilyttää, lapsilla on aivan loistava huumori ja tilannetaju. Heidän juttunsa on vaan niin ihania ja hauskoja! He ovat kaikki niin suloisia, täydellisiä omia itsejään. Kuinka ihanaa!! Tää on se työn suola parhaimmillaan, tilanteet ja tunteet muuttuu päivän mittaan. Tylsää ei oo.

Päiväkotielämä on varsin monipuolista, vaikka päivärutiini on aina sama. Aina sattuu ja tapahtuu kaikenlaista jännää! Lapset huomaa asioita, mihin en itse edes tajunnut kiinnittää mitään huomiota! Kuinka he voivatkaan huomata noinkin ”pieniä” asioita, kun itse vaan viiletän tukka putkella ja laput silmillä, huomaamatta arjen kauniita yksityiskohtia! Wau, oikeastaan aika hieno löytö! Ja se mielikuvitus on jotain aivan uskomatonta, lapset myös pohtii hyviä kysymyksiä. Pitäisikö joskus itsekin nostaa se katse sieltä puhelimen näytöltä ja katsella ympärilleen? Koskaan ei voi tietää mitä sitä edestään löytää. Ja lapset kyllä löytää, vaikka jos minkälaisia seikkailuja tahansa! Miksi en siis minäkin?

Mä se vaan kuitenkin mietin ja jännitän ihan liikaa. Kun voisin vaan mennä ja yrittää. Jos pyllähdän maahan, nousen ylös. Ei ne lapsetkaan helpolla oppineet kävelemään, se vaati satoja (vai tuhansia?) toistoja. Vaan entä se, kun meidän pienet ja suloiset lapsemme opettelee puhumaan! Se on niin suloista! Aina en ihan heti ymmärrä, mutta he vaan yrittää sitkeästi -niin kauan kunnes ymmärrän. Heillä ei oo vaihtoehtoa nimeltä luovuttaminen. Ainoa vaihtoehto on yrittää ja harjoitella ja lopulta onnistua. Ja sehän on vaan hauskaa! Miksi musta on tullut näin varovainen, näin arka edes yrittämään? Mitä mä yritän pelkäämisellä saavuttaa? Katumusta vanhoille päivilleni, katumusta siitä, etten koskaan edes yrittänyt? Entäs jos niitä vanhoja päiviä ei edes tule? Entä jos kuolen jo huomenna, tai kotimatkalla töistä? Olenko elänyt itseni näköistä elämää? En täysin. En ole uskaltanut olla oma itseni, en aivan täysin.

Olen kuitenkin alkanut tajuamaan sitä, että on ihan sama olenko oma itseni vai en -aina löytyy joku kuka susta ei tykkää. Siksi on ihan turha yrittää miellyttää aivan kaikkia. Mielummin oon oma itseni, kuin yritän olla jotain muuta kuin olen tai yrittää miellyttää aivan kaikkia. Se on itselleni helpointa ja paras tapa toimia, olla oma itsensä. Keskittykööt muut omaan elämäänsä, mä keskityn omaani. 

Piste.