Välillä tuntuu siltä, että mä murehdin ihan liikaa ihan kaikkea koko ajan, mietin ja vatvon asioita kyllästymiseen asti. Joskus joku on sanonut, että voisin ottaa välillä vähän rennommin ja olla vähemmän dramaattinen. Olen ihminen, jonka on vaikea päästää asioista ja tunteista irti.

Tiedättekö te tän tunteen, kun tuntuu stresssaavan, pohtivan, murehtivan ja ajattelevansa ihan koko ajan? Päässä on ikuinen kaaos ja sekamelska, ikuinen ajatusten tulva. Kun takerrun jokaiseen sanaan tai eleeseen ihan turhaan: Miksi nyt menin sanomaan noin, miksi hän sanoi ja teki noin? Miksi tuo ilme? Teinkö jotain väärin? Suuttuiko hän, vai onko hän pettynyt minuun?

Vai kävikö mulla edes mielessä, että ehkä hänellä on vain omia huolia tai muuten vaan huono päivä/ huono hetki (vastaus on, että en todellakaan ajatellut sitä)? En ehkä kuitenkaan pyöri koko aikaa kaikkien muiden ihmisten elämän keskiössä. Silti syytän toisen tunteista helposti itseäni. Toisen tunteet tarttuu todella helposti ja se on välillä aika raskasta. Mulla on pakottava tarve ”korjata” toisen tunnetila HETI. Mun on tosi vaikea vain olla ja sietää toisen tunteita ja omia tunteita, joita toisen tunne aiheuttaa.

Teen elämästäni itse itselleni raskasta. Kärsin murehtijasyndroomasta. 

En tiedä pääsenkö tästä analysoinnista koskaan täysin eroon, mutta aina voi yrittää lievittää sitä! Tai vähentää sitä ja yrittää päästä asioista vähän nopeammin yli. Edes vähän. Olenkin viime aikoina harjoitellut syvään hengitystä aina aamuisin istuessani metrossa töihin: Laskien sisäänhengityksellä seitsemään ja uloshengityksellä yhdeksään. Se auttaa rauhoittumaan edes hetkeksi ja ehkä pitkän harjoittelun myötä opin myös vaikeissa tilanteissa rauhoittamaan itseäni hengittelemällä syvään hetken aikaan. Jos hermosto meinaa joskus käydä vähän ylivireen puolella, muistaisin edes välillä hengittää! Yritän joissain hetkissä kiinnittää huomion johonkin ihan muuhun, ympäristöön. Johonkin kivaan telemiseen! Välillä onnistun, välillä en. Tämä on ikuista oppimista. Tärkeintä ois, ettei soimaa itseään silloin kun ei onnistu. Sellaista sattuu kaikille. Itsemyötätunto ois tärkeä taito, yhtä tärkeää kuin myötätunto muita kohtaan. Mitä lempeämpi olen itselle, sitä helpompi on olla lempeä myös muille!

Ps. Kotiin palatessa pidän metrossa myös huolihetken. Matka kestää noin 20 minuuttia ja mulla on sen verran aikaa murehtia päivän murheet pois mielestäni. Sen jälkeen yritän unohtaa päivän murheet. Kun astun pois metrosta, heitän päivän murheet pois mielestä romukoppaan ja keskityn muihin iloisempiin aiheisiin. Kätevä menopeli se metro, monenlaista hyötyä, aina mediotoinnista huolihetkiin!

Joskus on tärkeää yrittää hengähtää ja unohtaa ikävät murheet ja ylianalyspinti. Ei muut niitä asioita pohdi samalla tavalla, ainakaan niin pitkään. Eikä sen tarvii olla niin vakavaa. En ole sentään tappanut ketään. Mitä sitten jos sanon joskus vähän hölmösti tms? Ei mun tarvii vaatia itseltäni liikaa! On tärkeää olla armollinen itselleen näissäkin tilanteissa: Nyt meni näin, jälkeenpäin asiaan ei voi enää vaikuttaa. Haluanko käyttää asian murehtimiseen seuraavan viikon ja pilata oman fiiliksen? Onko asia tosiaan niin vakava?

Oon hyvä tyyppi, ja teen virheitä siinä missä kaikki muutkin! Sellaista sattuu. On tärkeää hyväksyä ne vaikeat tunteet itsessään. Märehtiä ehkä yhden huolihetken verran, päästää sitten irti ja keskittyä johonkin muuhun! 🌺

Kuulostaako tutulta, onko sun välillä vaikeaa päästää asioista irti, märehditkö helposti liikaa?

Kaikesta huolimatta hyvää viikonloppua kaikille! ☀️ Eihän murehdita liikaa, vaan nautitaan siitä! 🙂