Impulsiivisuus, unohtelu, asioiden kesken jättäminen…

Unohtelen helposti. Varsinkin uuden työn aloittaminen on helposti haastavaa, on vaikeaa muistaa kaikkea sitä uutta. Tuntuu, että olen hitaampi oppimaan ja vähän tyhmä, koska unohdan niin helposti kaiken. Välillä tuntuu, että vaikka kuinka paljon yritän petrata, mikään ei auta. Unohdan silti.

Kun uusi ajatus tulee mieleen, saattaa juuri äsken aloittamani juttu unohtua saman tien. Se saattaa muistua mieleen tunteja myöhemmin (tai ehkä aikaisemminkin, jos joku muistuttaa siitä). 

En omaa hyvää paineensietokykyä. Jos pitää muistaa monta asiaa kerralla, pitäisi ne kaikki kirjoittaa ylös, jotta muistaisin ne kaikki. Toisaalta, saatan hukata lunttilappuni, ennen kuin olen saanut sitä edes valmiiksi. 

Niin hajamielinen olen, että hukkaan lapseni, sateenvarjoni jne. On vaikea pitää asuntoa siistinä, vaikka kovasti yritän petrata. 

Aika (esim uudessa työssä) saattaa auttaa, mutta toisaalta myös asioiden etukäteen suunnittelu. Kyllästyn tosin myös nopeasti. 

Innostun, teen ja sanon usein asioita ennen kuin ajattelen. Olen impulsiivinen.

Välillä mietin, voinko oikeasti olla ADD, vai menenkö vain jonkin muoti-ilmiöm mukaan? Enhän mä ole mitenkään ylivilkas.

Ja tutkimukset vaikuttavat niin kovin työläistä, en oikein jaksaisi. Ehkä menen. Sitä ennen keskityn minua auttaiin toimiin:

Liikunta auttaa, rauhoittaa. Kuntosali, kävely. Jooga ja minfulness auttaa usein (ei aina) rauhoittamaan ylivireää mieltäni. Lunttilaput ja viikon suunnittelu etukäteen voisi auttaa. Usein pelkään, että olen unohtanut jotain tärkeää, joskus olenkin.

Toisaalta, myös tämä älypuhelimien aikaa heikentää meidän kaikkien keskittymiskykyä. Toisaalta vastaus voisi antaa rauhaa.

Kuulostaako tutulta?

Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Joku voi nauraa ja hymyillä,  olla ystävällinen ja auttaa kaikkia muita -vaikka itse tarvitsisi apua kaikkein eniten.

Luin juuri Mathew Perryn kirjoittaman kirjan ja sen lukeminen teki useaan otteeseen surulliseksi. Suuretkaan rikkaudet, miljoonat dollarit tai miljoonat eurot eivät aina saa ihmistä voimaan hyvin. Mikään julkisuus ei välttämättä poista sitä tyhjyyden tunnetta, yksinäisyyttä tai tarvetta tulla nähdyksi ja rakastetuksi. Tulla nähdyksi sellaisena kuin on, omana itsenään. Ja päihderiippuvuus, sekin on sairaus monien sairauksien joukossa. Kirjan lopussa ajattelin, että ihanaa -ehkä nyt Matty saa elää ihan tavallista ja hyvää elämää, ilman huumeita.  Seuraavana aamuna luin uutisen, että hän on kuollut. Ensimmäistä kertaa mä itkin julkkiksen poismenoa. Hän on ollut olohuoneeni telkkarissa yli kymmen vuotta. Hän on ollut elämäni ilostuttajani 17 vuotta. Ja nyt hän ei enää ole keskuudessamme. Enää en pysty katsomaan frendejä samoin silmin, nyt kun yksi tähdistä on poissa. Vaikka en mä frendien katsomista voikaan lopettaa. Ne ovat olleet tukenani kaikista vaikeimmassa hetkissä, silloin kun olin kaikista eniten yksin. Silloin, kun olisin tarvinnut muiden apua kipeimmin, aikuisten ihmisten apua. Nuoren ihmisen ei tarvitse vielä pärjätä yksin. Hänellä on vielä nuoren ihmisen mieli.

Samoin olen lukenut ihan liikaa uutisia nuorista, jotka ovat tehneet itsemurhan. Koska eivät enää jaksaneet elää.  Taustalla on ollut koulukiusaamista, vakavaa masennusta -ja paljon muuta. Samalla, kun meidän nykyhallitus leikkaa kaikkein köyhimpien ihmisten tukia. Ja näin pahoinvointi vain kasvaa.  Mitä ihmettä? Missä inhimillyys. 

Maailmassa on jo ihan liikaa pahaa. Ihan liikaa sotaa. Kaikkea. Ei enää pahaa, ei kiitos enää. Ei tehdä Suomesta huonovointista maata (vaikka ei se kyllä nytkään oikeasti ole maailman onnellisin maa, mielestäni).

Mitä voisimme tehdä? Hymyillään edes ohikulkijalle. Kysytään ystävältä, mitä kuuluu. Ei jätetä muita ihmisiä yksin. Eikä itseämme. Uskalletaan pyytää apua, silloin kun apua tarvitsemme. Suurta rohkeutta on pyytää apua! ❤️