Kaiken kiireen ja stressin keskellä on tärkeää huomata myös positiivisia asioita, koska juuri ne tekevät meidän arjestamme mukavaa. Mukavat asiat auttavat palautumaan. Pieni stressi pitää hyvää virettä yllä ja parantaa suoritusta, mutta itse ainakin saan sen usein menemään triplasti yli terveen. Tämä ylistressaaja on kirjoittanut kiitollisuuspäiväkirjaa tänne ennenkin ja tämä on loistava tapa auttaa itseään iloitsemaan pienestä! Joten tässä nyt sitten tulee uudelleen, jotta hyvistä asioista tulisi pikkuhiljaa enemmän rutiini:

Ollaan katseltu leffoja. Viimeisimpänä katsottiin prime videosta Uncle Frank, jota suosittelen lämpimästi myös teille! Vaikka aihe oli hieman surullinen, oli leffa myös varsin hauska! Siinä Frankin ja hänen veljetyttärensä avustuksella tutustutaan vuoteen 1973 ja siihen, millaista on olla homo. Liikaa elokuvasta paljastamatta, elokuvan sanoma voisi olla kutakuinkin seuraava: Tee asioita mistä sinä nautit, älä liikaa sitä mitä muut toivoo. Ole rohkeasti oma itsesi ja uskalla samalla nojautua myös muiden tukeen.

Lauantaina kävin kaverini luona kylässä ja pelailimme paria lautapeliä ja tehtiin ruokaa yhdessä sekä juotiin viiniä. Se oli oikein mieltä virkistävää.

Auringonpaiste ja luistelu lähijäällä: viime sunnuntaina oli mielestäni aivan ihana sää ja päätimme lähteä luistelemaan mailan ja kiekon kanssa. Jää ei ollut ihan paras mahdollinen, mutta ainakin se oli ihan älyttömän lähellä! Onneksi, jalan sinne kävelee muutaman hassun minuutin.

Aloin käymään myös kuntosalilla tämän viikon maanantaina ensimmäistä kertaa pitkiiiin aikoihin, ja eilen kävelin myös pitkän lenkin! Ulkoilma, yksin harrastaminen tai kavereiden näkeminen liikunnan lomassa piristää mieltä sekä kehoa. Urheilun jälkeen on paljon iloisempi mieli ja hyvinvoiva keho. Liikunnan merkitystä omaan hyvinvointiin ei voi kylliksi alleviivata, se on tärkeää. Kunhan ei mene ylikunnon puolelle ja siitä saa enemmän voimia kuin mitä se vie.

Olen taas innostunut palapeleistä sittemmin viime kevään! Se on loistavaa vastapainoa kännykän käytön vastapainoksi.Ainakin itselle. Seuraavaksi jatkan kesken jäänyttä villasukkaa. Olen jumittunut kantapäähän, joka tuskin on liian hankala opittavaksi. Kunhan sen jaksan vain opetella, alkaa villasukkienkin neulominen sujua ja olemaan mukavaa!

viimeisenä, muttei vähäisenä: Olen katsonut Ruotsin Love Islandia -se on ihan paras sarja, vaikkakin eräistä hyvin tylsä! Ihanaa kun ihmiset ihastuu ja rakastuu!

Tällaista tällä kertaa. Nyt lähden ulkoilemaan tuonne ulos aurinkoon! Mitä hyvää teidän päivissänne on ollut viime aikoina?

”Miksi et puhu?”, ”Puhuisin sinäkin!” tai ”oletpa sinä hiljainen” -lausahdukset ovat tuttuja lausahduksia korvilleni. Se saa aina palan nousemaan kurkkuuni ja tekisi mieli itkeä, juosta paikalta äkkiä pois. Vaikka lausahdukset pitäisivät kuinka paikkaansa (eikä niillä tarkoitettaisi mitään pahaa), onko toisen tehtävä puuttua toisen persoonaan? Onko se oikein? Kuka sen päättää millainen persoona on oikeanlainen? 

Kerran Facebookia selaillessani törmäsin uutiseen, jossa noin viidessäkymmenissä oleva nainen pukeutui ”kuin teini” ja hänellä oli käsi täynnä tatuointeja ja pitkä tukka. Hän oli saanut kommentteja siitä, kuinka tuon ikäisenä ei sovi enää näyttää tuolta. Yli viisikymppinen ei pukeudu noin, eikä tuon ikäisenä ole enää pitkää tukkaa! Vanhemmilla ihmisillä lyhyt tukka on enemmän in. Kenellä on oikeus puuttua toisen tyyliin? Kuka sen päättää, mikä on normaali tyyli? Mihin pitää pukeutua missäkin iässä?

Usein mietin myös elämäni kulkua, miksi se on mennyt niin kuin on mennyt? Miksi en ole tähän ikään mennessä saavuttanut sellaisia asioita, mitä monet muut ikäiseni ovat? Miksi en ole saavuttanut sellaisia asioita mitä haluan, tai sellaisia asioita, joita yhteiskunta olettaa suunnilleen kaikkien haluavan? Hyvä koulutus ja hyvä työ, farmariautoto, kultainen noutaja, häät, kaksi lasta ja omakotitalo. Ja voihan se toki olla niin, että jollekin juuri se on oikea ja aito haave -ja hyvä niin! Mutta ei se kuitenkaan kaikille ole niin: Joku haluaa  tehdä pätkätyötä säästääkseen rahaa reppureissaamiseen, haluamatta koskaan seurustella tai saada lapsia. Sekin on yhtä hyvä, mutta silti sitä moni ihmettelee (ja ei kai siinä ihmettelyssäkään mitään väärää ole, kai).  

Suomalaisessa yhteiskunnassa on myös tavanomaista ihmetellä vaikka absolutistin juomattomuutta. Tai ihan vaan jo sitä, ettei tänään huvita juoda. Miksi se on niin kovin ihmeellistä?

Muistan myös nuorempana, kuinka erään läheiseni luonnollista laihuutta (ei anoreksiaa, ja hienotunteisuus siinäkin) arvosteltiin usein: ”Ai kauhea, miten sä noin laiha olet?”. 

Miksi?

Ehkä me ihmiset vain luomme ennakko-oletuksia ja ennakkoluuloja erilaisia ryhmiä kohtaan, millaisia millaisetkin ihmisryhmät ovat. Kaikilla on ennakko-oletuksia tietynlaisia ihmisiä kohtaan. Yleistämme. Se miten suurin osa ihmisistä käyttäytyy, muuttuu helposti yleiseksi normaaliksi. Vaikka mitään yhtä normaalia ei olekaan. Ennen yksi ihminen oli outo, koska oli ainoa maski päässä kävelevä. Nyt se on täysin normaalia, koska kaikki (tai moni) tekevät niin. Siispä, ajatuksemme ja asenteemme voivat muuttua (wau!). Yhteisönä ja yksilönä. Minulla on suuri määrä muutettavaa omissa asenteissani myös.

Näiden ajatusten ja tämän lyhyen postauksen saattelemana toivotan hyvää viikonloppua kaikille! Olkoon se juuri sellainen kuin on!